Kelloseppien työhuoneella vallitsee järjestelmällinen kaaos. Vaarin mukaan tavaroita löytää paremmin tällä tavalla. Minä kuuntelen ympärilleni pälyillen ja niskaani rapsuttaen. Koko elämänsä omistettuaan ajan kulun kuuntelulle ja asiakkaiden palvelemiselle vaarille on pinttynyt muutamia tapoja, joista ulkopuolisen ei kannata tiedustella.
Eikä puhettakaan, että hän malttaisi jäädä vielä eläkkeelle. Kuka sitten avaisi vanhanaikaisen lukon aamutuimaan ja astuisi sisään tänne metallin kiillon keskelle. Kuin korppi, hän nytkin haalii käsiinsä muutamia antiikkikelloja ja asettelee ne tiskille kassakoneen viereen. Asiakas saapuu juuri sovitulla minuutilla liikkeeseen ja astelee tiskille.
Muistan lapsuudestani käkikellon, joka havahdutti minut puuhatessani ensimmäisten koululäksyjen parissa. Tuijotin käen nokkaa, kunnes se lakkasi pilkistämästä, ja saatoin jatkaa laskujani. Äitiä nauratti säikky ilmeeni. Hän sanoi vaihtavansa kellon, kunhan käki lentäisi pesästään. Mutta käki nukahti kelloonsa, kello unohtui seinälle.
Koska kello oli lahja vaarilta, hän halusi huolehtia siitä kerryttäen samalla taitojaan. Tapanani oli usein pohtia, mistä tietää miksi tulla isona. Muistan haaveilleeni kovasti lemmikkikanista ja kirjoittaneeni siitä joulupukille, mutta en ajatellut itseäni eläinlääkäriksi. Kymmenvuotiaana tulin kateelliseksi ystävilleni, jotka kuulteni maalailivat värikkäitä tulevaisuuden näkymiään. Yläasteen läpi kahlasin opiskellen kaikkia aineita tasapuolisesti. Sitten minusta tuli lukiolainen, hermostunut varhaisaikuinen, joka halusi löytää oikean suunnan elämälleen. Välituntikellon soidessa erään matematiikan tunnin päättymisen merkiksi mieleeni juolahti ajatus: seuraisin vaarini jalanjälkiä.
Katson käsivarteeni nojaten vierestä, kun vaari juttelee intoutuneelle asiakkaalle.
- "Me emme voi pysäyttää aikaa itsemme tai muiden vuoksi, mutta voimme auttaa näkemään sitä paremmin", vaari toteaa kuulostaen psykologiselta oppaalta. Mutta hän on lempeä, kuin valkoinen pilvi ennen myrskyä.
Edesmenneen isoäitini elämänohje oli tarttua hetkeen. Se kuulostaa siltä, kuin voisi konkreettisesti ottaa kiinni jostakin ja roikkua sen perässä. Kuin ojentaisi käden ja saisi otteen auringonsäteestä, joka samalla valaisee että lämmittää. Rohkaisevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti