Vain sinä kuulet ajatuksesi

Turhaan sinä mietit, mihin asettaa jalkasi tässä vasta kastuneessa maassa. Nopeaahan sinä tänne päädyit, ja yhtä nopeaa mitä luultavimmin tahdot pois.
Utuinen metsä on kuin viidakko. Se tuoksuu raikkaalle, mutta siellä pälyilee peto jos toinenkin. Jatkuvasti olet vailla rauhaa: kohtaat sattumalta vieraita asioita, jotka saavat sinut levottomaksi. Ovatko viimeöiset unesi todella unta, vai sittenkin totta? Ovatko tämänhetkiset ajatuksesi sinun omiasi, vaiko hänen, johon niin kovin olisit halunnut tutustua? Ihminen on ihmiselle susi, on joku joskus sanonut.

Sydämen rahinan seassa saattaa välillä kuulua musiikkia. Taajuus on huono nyt, vaikka oletkin ulkona. Toisaalta, on olemassa erilaisia ulottuvuuksia, kuten sinun henkilökohtainen ulottuvuutesi, sekä sellainen, johon sujahdat toisen ihmisen kanssa.
Odottaessasi kädet hikoillen et tunne pulssia, mutta onnen saavuttaessa sinut tunnet astelevasi sateenkaaren päällä. Hänen kätensä tuskin ovat hionneet, eiväthän hänen kasvonsakaan ole muuttuneet ollenkaan tavatessanne. Miksi se oletkin aina sinä, jota jännittää. No nyt sinä ajattelet taas häntä. Lopeta.

Tämä on paras aika vuorokaudesta. Kukaan ei kuule ajatuksiasi, kukaan ei valvo askeleitasi. Oksat harovat hiuslatvoja kuin tunnustellen, oletko todella siinä. Seisahdut tuijottamaan kantoa, jonka juuressa muurahaiset kulkevat pitkässä jonossa. Ne marssivat kohti kotiaan, kekoa, jota yhdessä rakentavat. Pedot pysyvät toistaiseksi vaiti. Hiljaisuus on rauhoittavaa, mutta tuntiessasi aamukasteen kengänpohjiesi läpi päätät jatkaa matkaa.
Kaiut eivät elä. Metsätähdet eivät tuoksu, näyttävät vain kauniilta ja muistuttavat lapsuudesta. Pilvet alkavat liikkua sumun haihtuessa. Ja sinä olet osa tätä metsää, aivan kuin jalkasi voisivat juurtua maaperään kiinni. Taivaan sini värjää silmiesi pinnan. Keuhkot täyttyvät alkusyksyisestä ilmasta, ja hengitys on yhä helpompaa. Tämä on sinun todellisuuttasi, jonne pakenet aina silloin tällöin. On monenlaista vapautta.