Minä tunsin olevani turvassa, kun leijonani makasi vieressäni ojennellen leveitä tassujaan. Kuinka lempeä sen katse saattoikaan olla, kun niin raukeana kuunteli tuulen kutsuja avatusta ikkunasta. Sen mieli oli suurta arvoitusta mutta sydän kovin lojaali, ihan kuten kesyyntyneillä pedoilla usein oli. Seikkailuistaan se useimmiten vaikeni, enkä minä enää niistä häirinnytkään. Sillä oli oma maailmassa ja sitten tämä yhteinen maailmamme Laskevan Auringon valtakunnassa, jossa minä astelin paljasjaloin ja harjoittelin pitkiksi ehtineiden hiusteni letittämistä.
Kehräys ujostutti hiljaisuutta ja muistutti minua jostakin sävelmästä. Aloin hyräillä. Katselin leijonaa, joka pesi harjastaan maailman tomuja. Ajattelin ovimattoon painuneita mutaisia tassunjälkiä, jotka jo ajoivat muukalaiset tiehensä.
Hopeaa kimalteleva kyyhkynen ei pelännyt murahtelevaakaan leijonaa, vaan rohkein siiveniskuin pyrähti ikkunalaudalle ilmoittamaan kellonaikoja. Arvasin seinään ilmestyvästä varjosta, että kyyhky on jälleen laskeutumassa, ja että minun täytyisi ruokkia sitä leivänmurusilla. Se söi riemuisasti. Oli vaatia lisää, mutta minä ennätin hakemaan ennen kuin se sirkutti uudelleen. Jos joskus en ollut koko päivänä kotona vaan vaeltelin valtakunnassamme, lintu löysi ruokaa ikkunaluukun välistä. Silloin leijona pujahti vartioimaan puutarhaamme kukkien tuoksuun ja keräämään kullan hohdetta harjaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti