Vielä onnistut

Ei ole sinun vikasi, että olet kompuroinut elämän risteyksissä. Puhut siitä naureskellen, vaikka oikeasti olet sisäisesti mustelmilla. Mitä voisi sanoa kysyvälle? Ei ole tapaistasi jättää ketään odottamaan, mutta jospa ajattelisit tämän kerran Sinua (teitpä uudenvuoden lupauksia tai et).

Aika

Aika ilman sinua tuntui todella pitkältä. Kuin olisin katsellut kädestä karannutta ilmapalloa ja odottanut, milloin se poksahtaa rikki itsestään. Mutta kun ajatukseni ilmapallo pysyikin ehjänä, se kiirehti paksun pilvipeitteen taakse piiloon. Minä en päässyt piiloon ikävääni. Olin ihminen, jonka jalat olivat raskaat pehmeällä nurmella. Lempipäiväni oli huominen.

Vapaus

Täältä katsottuna tähdet ovat kirkkaampia ja yössä lentävä lentokone näyttää tähdenlennolta, mutta mieleni tuntee olevansa ansassa. Sekin haluaisi lentää tai laukata, pelotta vailla päämäärää. Se ei vielä tiedä, mitä voisikaan saavuttaa, mutta ajatus siitä tekee yhä nälkäisemmäksi. Niittyvillaa vastavalossa, kissan loputon kehräys, ihminen itsessään ja itsenäisenä. Vapaudella on hinta, hinnasta voi keskustella, mutta minä en tingi. Kunhan saan omani.

Kelloseppä

Lasken rätin pöydälle ja siristän silmiäni. Auringonsäteet läpäisevät ikkunan niin kirkkaasti, että sattuu katsoa ulos. Pöydällä on tilaa vain yksille käsivarsille nojata.
Kelloseppien työhuoneella vallitsee järjestelmällinen kaaos. Vaarin mukaan tavaroita löytää paremmin tällä tavalla. Minä kuuntelen ympärilleni pälyillen ja niskaani rapsuttaen. Koko elämänsä omistettuaan ajan kulun kuuntelulle ja asiakkaiden palvelemiselle vaarille on pinttynyt muutamia tapoja, joista ulkopuolisen ei kannata tiedustella.
Eikä puhettakaan, että hän malttaisi jäädä vielä eläkkeelle. Kuka sitten avaisi vanhanaikaisen lukon aamutuimaan ja astuisi sisään tänne metallin kiillon keskelle. Kuin korppi, hän nytkin haalii käsiinsä muutamia antiikkikelloja ja asettelee ne tiskille kassakoneen viereen. Asiakas saapuu juuri sovitulla minuutilla liikkeeseen ja astelee tiskille.

Muistan lapsuudestani käkikellon, joka havahdutti minut puuhatessani ensimmäisten koululäksyjen parissa. Tuijotin käen nokkaa, kunnes se lakkasi pilkistämästä, ja saatoin jatkaa laskujani. Äitiä nauratti säikky ilmeeni. Hän sanoi vaihtavansa kellon, kunhan käki lentäisi pesästään. Mutta käki nukahti kelloonsa, kello unohtui seinälle.
Koska kello oli lahja vaarilta, hän halusi huolehtia siitä kerryttäen samalla taitojaan. Tapanani oli usein pohtia, mistä tietää miksi tulla isona. Muistan haaveilleeni kovasti lemmikkikanista ja kirjoittaneeni siitä joulupukille, mutta en ajatellut itseäni eläinlääkäriksi. Kymmenvuotiaana tulin kateelliseksi ystävilleni, jotka kuulteni maalailivat värikkäitä tulevaisuuden näkymiään. Yläasteen läpi kahlasin opiskellen kaikkia aineita tasapuolisesti. Sitten minusta tuli lukiolainen, hermostunut varhaisaikuinen, joka halusi löytää oikean suunnan elämälleen. Välituntikellon soidessa erään matematiikan tunnin päättymisen merkiksi mieleeni juolahti ajatus: seuraisin vaarini jalanjälkiä.

Katson käsivarteeni nojaten vierestä, kun vaari juttelee intoutuneelle asiakkaalle.
- "Me emme voi pysäyttää aikaa itsemme tai muiden vuoksi, mutta voimme auttaa näkemään sitä paremmin", vaari toteaa kuulostaen psykologiselta oppaalta. Mutta hän on lempeä, kuin valkoinen pilvi ennen myrskyä.
Edesmenneen isoäitini elämänohje oli tarttua hetkeen. Se kuulostaa siltä, kuin voisi konkreettisesti ottaa kiinni jostakin ja roikkua sen perässä. Kuin ojentaisi käden ja saisi otteen auringonsäteestä, joka samalla valaisee että lämmittää. Rohkaisevaa.

Vain sinä kuulet ajatuksesi

Turhaan sinä mietit, mihin asettaa jalkasi tässä vasta kastuneessa maassa. Nopeaahan sinä tänne päädyit, ja yhtä nopeaa mitä luultavimmin tahdot pois.
Utuinen metsä on kuin viidakko. Se tuoksuu raikkaalle, mutta siellä pälyilee peto jos toinenkin. Jatkuvasti olet vailla rauhaa: kohtaat sattumalta vieraita asioita, jotka saavat sinut levottomaksi. Ovatko viimeöiset unesi todella unta, vai sittenkin totta? Ovatko tämänhetkiset ajatuksesi sinun omiasi, vaiko hänen, johon niin kovin olisit halunnut tutustua? Ihminen on ihmiselle susi, on joku joskus sanonut.

Sydämen rahinan seassa saattaa välillä kuulua musiikkia. Taajuus on huono nyt, vaikka oletkin ulkona. Toisaalta, on olemassa erilaisia ulottuvuuksia, kuten sinun henkilökohtainen ulottuvuutesi, sekä sellainen, johon sujahdat toisen ihmisen kanssa.
Odottaessasi kädet hikoillen et tunne pulssia, mutta onnen saavuttaessa sinut tunnet astelevasi sateenkaaren päällä. Hänen kätensä tuskin ovat hionneet, eiväthän hänen kasvonsakaan ole muuttuneet ollenkaan tavatessanne. Miksi se oletkin aina sinä, jota jännittää. No nyt sinä ajattelet taas häntä. Lopeta.

Tämä on paras aika vuorokaudesta. Kukaan ei kuule ajatuksiasi, kukaan ei valvo askeleitasi. Oksat harovat hiuslatvoja kuin tunnustellen, oletko todella siinä. Seisahdut tuijottamaan kantoa, jonka juuressa muurahaiset kulkevat pitkässä jonossa. Ne marssivat kohti kotiaan, kekoa, jota yhdessä rakentavat. Pedot pysyvät toistaiseksi vaiti. Hiljaisuus on rauhoittavaa, mutta tuntiessasi aamukasteen kengänpohjiesi läpi päätät jatkaa matkaa.
Kaiut eivät elä. Metsätähdet eivät tuoksu, näyttävät vain kauniilta ja muistuttavat lapsuudesta. Pilvet alkavat liikkua sumun haihtuessa. Ja sinä olet osa tätä metsää, aivan kuin jalkasi voisivat juurtua maaperään kiinni. Taivaan sini värjää silmiesi pinnan. Keuhkot täyttyvät alkusyksyisestä ilmasta, ja hengitys on yhä helpompaa. Tämä on sinun todellisuuttasi, jonne pakenet aina silloin tällöin. On monenlaista vapautta.