- Kuule, Keijo. Ne pistivät mun kortin kellumaan. Kai se sitten oli aiheellista, kun kuoleman varjo oli niin kiivaasti mun kintereillä.
Sulle mää sanon:
Poista pelko elämästäs!
Voimaa pitää olla. Pidä se messissä, ajattele, että kädessäs on Colt nelinelonen. Pidä siitä kiinni niinku elämästäs ikään.
Sää oot edelleen nuori mies...
- Seitenkymppinen.
- Niin, niin. Ei sun tartte nöyristellä. Mun äiti on liki sata.
Ota iisisti, sulla on älyä ja järkeä.
Vittu, kun mä en muista ees vanhoja tangoja.
- Tikulla silmään, jos vanhoja muistelee!
- "Rakastan elämää..."
- Hei Jorma, älä viitti. Ei kukaan halua kuulla tota.
- No mitä vittua? Täähän on aivan avoin est...estar..kato, niinku est-ra-di. Anna nyt jumalauta ihmisen laulaa.
8/28/2018
Hei leidi!
- Hei, leidi! Tunnetko sä näitä kukkia?
Katsahdan ylöspäin. Minultako kysytään? Penkillä istuu kaksi puliukon näköistä miestä, joiden molempien ääni raspaa niin maan perusteellisesti. Tiedän hampaisiin katsomatta, että he ovat juoneet äänensä käheiksi, mahdollisesti tupakalla on ollut osuutta asiaan.
Onneksi en tupakoi. En ole ikinä maistanutkaan minkään sortin tupakkaa. On se jännä, että tasan joka kerta tämän faktan kertoessani, saan kuulla lauseen: "Sepä hyvä, älä kokeilekaan."
Istahdan toiselle penkille. Reppuni painon putoaminen harteiltani tuntuu helpottavalta. Olen ahminut pitkästä aikaa kaunokirjallisuutta. Tuossahan tuo lähin kirjasto seisoo ihan vieressä.
- Hei, leidi! Tunnetko sitten sinä näitä kasveja? kuuluu toisen kerran. Miehelle puhuvat. Mies kaivelee taskujaan, katsoo suoraan harvahampaisia, mutta ei virka yhtään mitään. Hänen tuuheat kulmakarvansakaan eivät värähdä. Mutta minä käännän pääni jälleen kuullessani:
- Hei, leidi! Muistatko kuule laventelin? Oisko tässä penkissä sitä? Mulle tulee kans kurjenmiekka mieleen. En mää tiiä. Mää näin äsken, kun yks venäläinen otti noista kuvan. Voihan noita rikkaruohoinakin pitää, kuka mitäkin, vaan on se ihme, miten hyvin on kaikki säilyneet.
Miksihän noita kahta niin kiinnostaa tietää, mitä kukkasia on Karhupuiston suureen kukkapenkkiin istutettu? Nopea analyysini: Äkkiseltään katottuna punainen värimaailma; laidalla hehkuvanpunaisia, vieressä lähes mustalehtisiä kasveja, ulompana tai sanoisinko keskemmällä kaartuvat kauniisti valkoiset, pitkävartiset kukat. Seassa erottuu edukseen vaaleanruskeaa heinää. Heinät muistuttavat leijonan häntiä.
Ja mitäkö minä kumarruin äsken tarkastelemaan lähempää? Pörriäisiä. Wikipedia muistuttaa, että nämä yksilöt (edelleen etualallani häärivät) ovat kimalaisia. Miten ne menevätkään edelleen sekaisin mehiläisten ja ampiaisten kanssa. Otin kännykälläni kuvan, kaksi, kolmannen, vielä yhden hieman eri perspektiivistä. Se on kuvamuistoni syksyn alusta; otin yhden kuvan samaisesta kukkapenkistä kesän ollessa aluillaan, ja sinä päivänä sattui olemaan yhtä pilvistä.
Parivaljakon edestä kävelee harmahtava nainen, joka saa myös huomiota osakseen.
- Minä en tule tuollaisten miesten luo, jotka teräviä juo! nainen huudahtaa saman tien.
- Ei oo teräviä, maitoa on.
- Vaikka ois maitoa, vaan terävää on kuitenkin.
- Mietipä! Sinäkin oot joskus ollut kaunis, vaan nyt oot tuommoinen lässyttävä heitukka.
- Ja sinä oot retku!
- Hei leidi, älähän nyt suutu!
Katsahdan ylöspäin. Minultako kysytään? Penkillä istuu kaksi puliukon näköistä miestä, joiden molempien ääni raspaa niin maan perusteellisesti. Tiedän hampaisiin katsomatta, että he ovat juoneet äänensä käheiksi, mahdollisesti tupakalla on ollut osuutta asiaan.
Onneksi en tupakoi. En ole ikinä maistanutkaan minkään sortin tupakkaa. On se jännä, että tasan joka kerta tämän faktan kertoessani, saan kuulla lauseen: "Sepä hyvä, älä kokeilekaan."
Istahdan toiselle penkille. Reppuni painon putoaminen harteiltani tuntuu helpottavalta. Olen ahminut pitkästä aikaa kaunokirjallisuutta. Tuossahan tuo lähin kirjasto seisoo ihan vieressä.
- Hei, leidi! Tunnetko sitten sinä näitä kasveja? kuuluu toisen kerran. Miehelle puhuvat. Mies kaivelee taskujaan, katsoo suoraan harvahampaisia, mutta ei virka yhtään mitään. Hänen tuuheat kulmakarvansakaan eivät värähdä. Mutta minä käännän pääni jälleen kuullessani:
- Hei, leidi! Muistatko kuule laventelin? Oisko tässä penkissä sitä? Mulle tulee kans kurjenmiekka mieleen. En mää tiiä. Mää näin äsken, kun yks venäläinen otti noista kuvan. Voihan noita rikkaruohoinakin pitää, kuka mitäkin, vaan on se ihme, miten hyvin on kaikki säilyneet.
Miksihän noita kahta niin kiinnostaa tietää, mitä kukkasia on Karhupuiston suureen kukkapenkkiin istutettu? Nopea analyysini: Äkkiseltään katottuna punainen värimaailma; laidalla hehkuvanpunaisia, vieressä lähes mustalehtisiä kasveja, ulompana tai sanoisinko keskemmällä kaartuvat kauniisti valkoiset, pitkävartiset kukat. Seassa erottuu edukseen vaaleanruskeaa heinää. Heinät muistuttavat leijonan häntiä.
Ja mitäkö minä kumarruin äsken tarkastelemaan lähempää? Pörriäisiä. Wikipedia muistuttaa, että nämä yksilöt (edelleen etualallani häärivät) ovat kimalaisia. Miten ne menevätkään edelleen sekaisin mehiläisten ja ampiaisten kanssa. Otin kännykälläni kuvan, kaksi, kolmannen, vielä yhden hieman eri perspektiivistä. Se on kuvamuistoni syksyn alusta; otin yhden kuvan samaisesta kukkapenkistä kesän ollessa aluillaan, ja sinä päivänä sattui olemaan yhtä pilvistä.
Parivaljakon edestä kävelee harmahtava nainen, joka saa myös huomiota osakseen.
- Minä en tule tuollaisten miesten luo, jotka teräviä juo! nainen huudahtaa saman tien.
- Ei oo teräviä, maitoa on.
- Vaikka ois maitoa, vaan terävää on kuitenkin.
- Mietipä! Sinäkin oot joskus ollut kaunis, vaan nyt oot tuommoinen lässyttävä heitukka.
- Ja sinä oot retku!
- Hei leidi, älähän nyt suutu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)