Tuo tuoksu asunnossamme

Vuoden loppuun on kaksi kuukautta ja kaksitoista päivää. Sisälläni kuuluu huokauksia, jotka tavoittelevat toisiaan. Vielä ne ehtivät paeta pois, vanhoista ikkunoista tuulentupiin.
"Sinä lähdit Pariisiin, sanoit olevasi onnellinen". Ehkä se koittaisi piankin, kukaan ei silittelisi minua kotona. Jäisin aamulla makaamaan sänkyyni ja miettimään, miksi minun täytyy kokea sellaista.

"Ennen uutta unta soitat sittenkin". Henri pitäisi minun numeroni. Hän ei tajuaisi, että minuun sattuu, vaan olettaisi meidän olevan edelleen ystäviä. Ystävyydestä se alkoi, mutta päättyisi teennäiseen hymyyn. Se olisi totuttelukysymys, sillä olen vältellyt moista teennäisyyttä kuin pahan ilman lintuja. Joskus ne sanomattomat sanat ovat niitä merkitsevimpiä. Kyllä kai sen katseestakin näkee, että jotakin on tapahtumassa. Mutta ei, sitä on niin helppoa lähteä ovesta ulos. Tähän mennessä hän on aina palannut.

Henri on varsinkin perjantaisin alkuillasta unohtunut roikkumaan jääkaapille ja tuijottamaan lattialautojen välejä. Minä olen kuunnellut kahvinkeittimen porinaa haukotusta peitellen, kun hän on puoliääneen sanonut, että mitä jos olisikin mahdollista valloittaa vaikka koko maapallo. Jätkien kanssa keskenään virnistellyt ajatuksille, joita kukin vuorollaan ruokki. Kurotellessani kahvikuppia hän on sulkenut jääkaapin oven kuin olisi unohtanut, mitä on etsimässä. Sitten painunut suihkuun tuijotukseni niskassaan.

"Sen nimi on liian paljon ja liian myöhään." Mielikuvitukseni on herännyt oikein kunnolla, kun keskustelut C-rapun viikottaisessa kirjapiirissä ovat lähteneet joka kerta rönsyilemään pitkin seiniä. Kun yksi naapuri on kehottanut minua löytämään enemmän yhteistä aikaa, toinen on kärjistänyt parisuhteen kiroja. Kotona olen saattanut sulkea kirjan ja pohtia, miksi emme Henrin kanssa juuri käsittele vakavia aiheita. Sormeni ovat valinneet pikanäppäimillä parhaan ystäväni numeron, jotta saisin vielä yhden näkökulman päivän pohdinnalleni.

Tässä minä kuuntelen kirjoituspöytäni ääressä, kuinka tuuli humisee puhdasta maalia kaipaavissa ikkunoissa. Käykö se tuuli nyt hänen hiuksissaan ja tuo uuden tuoksun asuntoomme palatessaan? Onko hän edelleen minun tyhjä kankaani, johon sommittelen värejä ja tunnetiloja? Minä tahdon olla sitä hänelle.

Kun matkustat

Kun matkustat vaikkapa junalla, olet menossa kohti jotakin, jota odotat. Kun siinä rauhoitut maisemia katsellen, voit päättää olla sinut ajatustesi kanssa. Ethän voi muutakaan. Aika kiehtovaa olla osa sitä joutilaisuutta: istut muiden matkustajien ajatusten keskellä kuulematta niitä. Jokainen omassa pienessä kuplassaan pohtii tulevia reaktioitaan vastassa olevaan lämpimään halaukseen tai arkeen, johon tarrata taas kiinni. Yhdistäviä seikkoja on monia, kuten päällimmäisenä jyskyttävä odotus.

Mustavalkoinen taksi

Muuan viikonloppuna tilasin itselleni taksin Rautatieasemalla. Tihkutti vettä vaakasuoraan, niin että se kasteli muutamankin kaupunkilaisen silmäripset. Astuin kiiltelevän mustan taksin ovesta sisään ja istuuduin mustalle nahkapenkille. Minua lähdettiin kuljettamaan kotiin. Väestökeskuksen kohdalla taksikuski vaihtoi radiokanavaa kyllästyttyään ilmeisesti nuorisomusiikin rytmeihin. Hetken hakemisen jälkeen ajaja pysäytti näppinsä ja kuulin säkeet "Avaa sydämesi mulle, tahdon pelkkää hyvää sulle." Samassa kuvittelin kaikkien värien häviävän, kiisin Itä-Helsinkiin vanhassa suomifilmissä. Tuoksuiko ilmassa viiksivaha ja nuuska, vai kuvittelinko vain, en ole varma. Tai ehkä se olikin kengänkiillotusaine ja avattu wunderbaum hansikaslokerossa. Todentuntuisten visioideni myötä olin entistä tyytyväisempi päästessäni perille. Olihan taksimatka varsin soljuva, en minä sillä, mutta pääni oli jo valmiiksi pyörällä. Maksoin, kiitos ja hyvää illan jatkoa. Astuin ulos värien sekaan, myöhäistalven raikkauteen.