Leijonan salaisuus

Leijonan silmät olivat väsyneemmät kuin koskaan aiemmin. Se oli kulkenut vastatuuleen aavikon poikki, ja nyt se makasi jalkojeni juuressa eteisen lattialla ihan voimattomana. Minä kampasin sen hiekan harmaannuttamaa harjaa varovasti myötäkarvaan, täysin vaiti odottaen, että petoni ummistaisi silmänsä. Se kaipasi selvästi unta, niin uljas kuin olikin.
Hiekanjyvät tipahtelivat rapisten matolle. Täysikasvuisen leijonan turkki vaati maltillista huolenpitoa. Ei minulla mikään kiire ollut, kaipasin vain täysikuun loistoa, ja olisin halunnut istua ihailemassa sitä kuistilla. Leijona nukahti hengitykseni tasaiseen ääneen. Se nukkui rauhallisesti, niin että vain viikset värähtelivät. Kai se uneksi aavikolla sijaitsevasta kivestään, jonka päällä se vahti ympäristöään vierailta. Tämä seutu oli hyvin rauhallinen, joten petoeläimet olivat selvästi tehneet hyvää työtä.
Ajattelin kuun kraatereita ja sitä, ettei se koskaan esitellyt toista puoltaan. Mitähän siellä oli? Minusta tuntui kuin leijonani olisi tiennyt, niin mystisenä sitä pidin. Se oli kovin tuttu, mutta samaan aikaan näytti siltä, että se tiesi jotain enemmän kuin minä tai muut täällä. Kunpa kullankimalteinen hännäntupsu olisi voinut kääntää kuuta, mutta vain leijona käänsi kylkeään.

Emilian uusi maailma

Sinusta tuli äkkiä niin tuttu, tiesit salaisuuteni kysymättä. Nouseva aurinko oli aivan uusi ja minusta tuli uusi minä. Kaikki ne aamun utuiset katseet, päivän kajot ja illan lämpö kumpusivat samasta sydämestä. Ajatella, kuinka tulla kuulluksi vastatuulessa. Pilvillä ei ollut kultareunuksia, koska minä en ehtinyt maalata niitä. Minulla oli liian kiire olla oma itseni.