Missäkö olin tavannut leijonani alunperin? Laskevan Auringon Valtakunnassa, ihan sen lounaiskärjessä, sijaisee muutaman neliömetrin suuruinen aavikkoinen alue. Kulkiessani siellä eräänä tuulisempana päivänä sain okaan piston sormenpäähäni, ja tutkin pistokohtaa karkean hiekan tahrimien aurinkolasieni läpi. Sormea kirveli ja hiukseni karkailivat vähä vähältä poninhännästä. Astuin kömpelösti pienen kiven reunaan, kun en katsonut eteeni. Parkaisin säikähdyksestä. Vastaukseksi kuulin leijonan karjahduksen ihan läheltä. Jähmetyin paikalleni, haroin hiuksia silmien edestä nähdäkseni paremmin. Siellä se makasi, lämpöä hohkaavan kiven päällä peittäen sen lähes kokonaan. Minun oli pakko astua lähemmäksi. Silloin leijona katsahti minuun. Katseet kohtasivat, pedon ja petoa ihailevan ihmisen, ja hetken pysyimme täysin hievahtamatta. Muistan leijonan harjan olleen jo silloin todella tuuhea, ja kynnet yhtä terävät kuin kuunsirppi. Vaistot valppaina se tarkasteli liikkeitäni, olinhan astunut sen reviirille. Mielessäni tulin verranneeksi harjan ja hiekan karheutta, ja sitten havaitsin kirvelyn lakanneen. Olin upputunut täysin pedon kauneuteen ja salaperäisyyteen.
Siitä asti olen saanut katsella sitä, silittääkin lopulta ja hoitaa omanani. Mutta kultaharjainenkin peto tarvitsee vapautta, sen täytyy olla vahvin kaikista. Se vartioi myös kiveään, jonka luona vaalii ylpeyttään. Meillä on oma yhteinen ymmärryksemme, siinä missä unemmekin toisinaan ovat.
