Yhden tähden loiste

Ymmärsin tänään, että vaikka kiillottaisin tähteni ulkoreunaa myöten, en olisi niin onnellinen kuin tahtoisin olla. Vaikka ei täällä kukaan tule kertomaan, että olen saanut vähemmän kuin joku muu, tai että olisin ansainnut enemmän. Se on minun oma tulokseni tässä matematiikassa, että palaseen täytyy liittää aina toinen.

Leijonan salaisuus

Leijonan silmät olivat väsyneemmät kuin koskaan aiemmin. Se oli kulkenut vastatuuleen aavikon poikki, ja nyt se makasi jalkojeni juuressa eteisen lattialla ihan voimattomana. Minä kampasin sen hiekan harmaannuttamaa harjaa varovasti myötäkarvaan, täysin vaiti odottaen, että petoni ummistaisi silmänsä. Se kaipasi selvästi unta, niin uljas kuin olikin.
Hiekanjyvät tipahtelivat rapisten matolle. Täysikasvuisen leijonan turkki vaati maltillista huolenpitoa. Ei minulla mikään kiire ollut, kaipasin vain täysikuun loistoa, ja olisin halunnut istua ihailemassa sitä kuistilla. Leijona nukahti hengitykseni tasaiseen ääneen. Se nukkui rauhallisesti, niin että vain viikset värähtelivät. Kai se uneksi aavikolla sijaitsevasta kivestään, jonka päällä se vahti ympäristöään vierailta. Tämä seutu oli hyvin rauhallinen, joten petoeläimet olivat selvästi tehneet hyvää työtä.
Ajattelin kuun kraatereita ja sitä, ettei se koskaan esitellyt toista puoltaan. Mitähän siellä oli? Minusta tuntui kuin leijonani olisi tiennyt, niin mystisenä sitä pidin. Se oli kovin tuttu, mutta samaan aikaan näytti siltä, että se tiesi jotain enemmän kuin minä tai muut täällä. Kunpa kullankimalteinen hännäntupsu olisi voinut kääntää kuuta, mutta vain leijona käänsi kylkeään.

Emilian uusi maailma

Sinusta tuli äkkiä niin tuttu, tiesit salaisuuteni kysymättä. Nouseva aurinko oli aivan uusi ja minusta tuli uusi minä. Kaikki ne aamun utuiset katseet, päivän kajot ja illan lämpö kumpusivat samasta sydämestä. Ajatella, kuinka tulla kuulluksi vastatuulessa. Pilvillä ei ollut kultareunuksia, koska minä en ehtinyt maalata niitä. Minulla oli liian kiire olla oma itseni.

Loppu

Eli jos minä en sano mitään, kaikki on hyvin? Sinä olisit tyytyväinen ja minunkin täytyisi olla. On siis olemassa jokin oletus oikeuteen viimeisestä sanasta ja minun vaiteliaisuudestani, tahto, jonka on tultava toteen. Miksi jättäisimme asian hautumaan lisää, kun se ei sitä ansaitse.

Leijona, aavikon kuningas

Missäkö olin tavannut leijonani alunperin? Laskevan Auringon Valtakunnassa, ihan sen lounaiskärjessä, sijaisee muutaman neliömetrin suuruinen aavikkoinen alue. Kulkiessani siellä eräänä tuulisempana päivänä sain okaan piston sormenpäähäni, ja tutkin pistokohtaa karkean hiekan tahrimien aurinkolasieni läpi. Sormea kirveli ja hiukseni karkailivat vähä vähältä poninhännästä. Astuin kömpelösti pienen kiven reunaan, kun en katsonut eteeni. Parkaisin säikähdyksestä. Vastaukseksi kuulin leijonan karjahduksen ihan läheltä. Jähmetyin paikalleni, haroin hiuksia silmien edestä nähdäkseni paremmin. Siellä se makasi, lämpöä hohkaavan kiven päällä peittäen sen lähes kokonaan. Minun oli pakko astua lähemmäksi. Silloin leijona katsahti minuun. Katseet kohtasivat, pedon ja petoa ihailevan ihmisen, ja hetken pysyimme täysin hievahtamatta. Muistan leijonan harjan olleen jo silloin todella tuuhea, ja kynnet yhtä terävät kuin kuunsirppi. Vaistot valppaina se tarkasteli liikkeitäni, olinhan astunut sen reviirille. Mielessäni tulin verranneeksi harjan ja hiekan karheutta, ja sitten havaitsin kirvelyn lakanneen. Olin upputunut täysin pedon kauneuteen ja salaperäisyyteen.
Siitä asti olen saanut katsella sitä, silittääkin lopulta ja hoitaa omanani. Mutta kultaharjainenkin peto tarvitsee vapautta, sen täytyy olla vahvin kaikista. Se vartioi myös kiveään, jonka luona vaalii ylpeyttään. Meillä on oma yhteinen ymmärryksemme, siinä missä unemmekin toisinaan ovat.

Hymyile niin, että muutkin kuulevat

Toisen ihmisen iloiset silmät ovat tällä hetkellä kauneinta, mitä tiedän. Vilpitöntä täyttymystä viestittävät silmät, jotka kuuluvat aidolle ihmisluonteelle. En vertaa nyt tähtiin tai muuhun kirkkaaseen, vaan ihminen voi itsessään loistaa. Olla onnellinen ja näyttää se. Antaa olla kateellisten muistutus kätkemisen taidosta. Miksi kätkisit itseäsi, kaunis, omana itsenäsi näyttäytyvä ihminen?

Ole kiltti

Kun nyt näet minut heikkona hetkenä, niin että lähes valahdan polvilleni lattialle, älä kiltti taputa minua olkapäähän. Tulee ihan olo, kuin olisin todella heikko. Kuin tarkoittaisit sanoa "No niin, äläs nyt, en tahdo katsoa itkevää". "Kyllä se siitä" on latteus jota sanotaan silloin, kun ei keksitä mitään muuta.

Leijona vartioi

Minä tunsin olevani turvassa, kun leijonani makasi vieressäni ojennellen leveitä tassujaan. Kuinka lempeä sen katse saattoikaan olla, kun niin raukeana kuunteli tuulen kutsuja avatusta ikkunasta. Sen mieli oli suurta arvoitusta mutta sydän kovin lojaali, ihan kuten kesyyntyneillä pedoilla usein oli. Seikkailuistaan se useimmiten vaikeni, enkä minä enää niistä häirinnytkään. Sillä oli oma maailmassa ja sitten tämä yhteinen maailmamme Laskevan Auringon valtakunnassa, jossa minä astelin paljasjaloin ja harjoittelin pitkiksi ehtineiden hiusteni letittämistä.
Kehräys ujostutti hiljaisuutta ja muistutti minua jostakin sävelmästä. Aloin hyräillä. Katselin leijonaa, joka pesi harjastaan maailman tomuja. Ajattelin ovimattoon painuneita mutaisia tassunjälkiä, jotka jo ajoivat muukalaiset tiehensä.
Hopeaa kimalteleva kyyhkynen ei pelännyt murahtelevaakaan leijonaa, vaan rohkein siiveniskuin pyrähti ikkunalaudalle ilmoittamaan kellonaikoja. Arvasin seinään ilmestyvästä varjosta, että kyyhky on jälleen laskeutumassa, ja että minun täytyisi ruokkia sitä leivänmurusilla. Se söi riemuisasti. Oli vaatia lisää, mutta minä ennätin hakemaan ennen kuin se sirkutti uudelleen. Jos joskus en ollut koko päivänä kotona vaan vaeltelin valtakunnassamme, lintu löysi ruokaa ikkunaluukun välistä. Silloin leijona pujahti vartioimaan puutarhaamme kukkien tuoksuun ja keräämään kullan hohdetta harjaansa.

Joku muu kuin Amélie

Välillä on edelleen tyhjä olo. Silloin raaputan hissin seinään typeriä sydämiä avaimella tai jätän ikkunan auki niin, että kuuntelemani musiikki kantautuisi jonkun kadun tallaajan korvaan. Että joku ottaisi minuun kontaktia, loisi katseen tai muodostaisi kysymyksen yksin omaan minulle. Ja minä tuntisin kummaa tyytyväisyyttä, kun olen tahallani aiheuttanut ihmetystä.
Yksinäisimmät ihmiset käyvät kaupassa siksi, että joku sanoisi heille päivää tai hei. He hypistelevät kauraleipäpusseja ja vilkuilevat, tekevätkö muut samaa. He valitsevat leipänsä päälle juustoja, joita eivät ole ennen maistaneet, mutta täytyy saada pientä jännitystä päivään. He huokaisevat pitkään, jos kassajono onkin pitkä, ja on valittava itsepalvelukassa (enintään viisi tuotetta, kiitos). Ja mitä siihen hissiin tulee, niin matka yhdeksänteen kerrokseen kestää sen verta kauan, että ehtii kaivertaa yhden sydäntä muistuttavan kuvion. Mutta tosiaan vain yhden, sillä se seinä on aika vahvaa materiaalia. Sen reaktion minä haluaisin; "Hei tyttö, mitä sä oikein ajattelet?" Sitä ei ole kysytty minulta vähään aikaan. Olen yrittänyt kysyä sitä itse itseltäni, mutta sitä ei lasketa.

Oletteko nähneet Amélie-elokuvan? Hänellä on lapsena hurja mielikuvitus, näkee pilvetkin pumpulisina pupuina ja ottaa niistä kuvia. Minä vain haaveilen sellaisesta. Tapanani on työntää pääni ikkunasta ja katsella suuria pilviä, olivatpa ne tummia tai vaaleita, ja tuumailla, mihin suuntaan ne ovat matkalla ja miksi.
Kerran palasin keskustasta kotiin, koska rupesi yhtäkkiä satamaan isoja pisaroita. Riisuttuani kengät eteisessä, hypähdin ikkunaan ja huomasin, että sadepilvet ovat vasta matkalla kerrostalomme ylle. Minä olin niitä nopeampi. Puolen tunnin kuluttua aloin kuulla ropinaa, ja sitä kesti koko illan. Viereinen puisto vettyi, vasta maalatut graffititöhryt alkoivat liueta pois puiselta penkiltä. Pilvet näyttivät raskailta. Jos olisin voinut kurkottaa pilvenreunaan asti, olisinko tuntenut märän hattaran sormenpäässäni? Hattaroiden täytyy olla samaa massaa kuin pilvet, onhan sadevesi usein makeaa. Ehkä minussa sittenkin on jotakin samaa Amélien kanssa.
Hänestä tulee mieleen myös punaiset huulet ja siististi kammatut mustat hiukset, jotka eivät koskaan törrötä sinne tänne, vaikka se sopisi luonteeseensa. Hän on tyylikäs, vaikka mielikuvitus on pysynyt samana aikuisiälle saakka. Hän ei hötkyile, vaan suunnittelee liikkeensä tarkkaan. Hän on ihana. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, ettei tunne Amélie-elokuvaa. Sehän olisikin varsinainen synti, sillä meillä täytyy olla vaihtoehtoja esikuviemme suhteen.
Voisinko minä olla esikuva jollekin, joka huomaa sydämeni tai kuulee musiikkini? Voisinko minä punata huuleni yhtä punaisella huulipunalla ja kuulostaa uskottavalta huudahtaessani bonjour?

Jos muovipussin sitoo kiinni niin että sinne jää ilmaa, onko se todella täynnä ilmaa? Entä jos osa minun ajatuksistani pujahtaa sen muovipussin sisään, enkä siksi pysty käsittelemään niitä? Tänään minulle iski suuri halu täyttää sängyn aluseni pikku pusseilla ja sitten rojahtaa sänkyyni mieli täysin tyhjänä. Sen sijaan makasin siinä, täysin liikkumatta, ja pääni oli täynnä ajatuksia vuokranantajan soittopyynnöstä naapurin kissan mouruamiseen.
Kun suljin silmäni, näin puisen oven pamahtavan kiinni, ja oli pakko katsahtaa taas valkoista seinää. Sanotaan, että kun yksi ovi avautuu niin aukeaa toinen, mutta en ole vielä havainnut tätä uutta ovea. Vai täytyykö minun löytää se ovi, tai vaikka pikkuinen ikkuna, itsestäni? Sitäkö se tarkoittaakin, että löydän jotakin uutta, ja se voi olla jokin asia minussa itsessäni, mitä en ole vähään aikaan huomioinut? Katsotaanpa. Minä olen syönyt vitamiineja välttääkseni flunssan oireita. Olen siis huolehtinut terveydestäni. Ylläni on Stockmannin alesta löytämäni hame, jonka olen silittänyt ja jota olen ihaillut kokovartalopeilistä tuhat kertaa. Olen siis hemmotellut itseäni. Se peili on ehjä, mutta epäilen sen välittävän väärää feng shuita. Minähän tulin katsoneeksi siihen, kun oikeasti huomasin ulko-oveni sulkeutuvan. Ei se ihan tömähtänyt, mutta meni lukkoon asti kuitenkin. Ja sitten minä vain tuijotin sitä, ja sitten toistamiseen peiliäni, jossa olin minä. Minä tuijotin itseäni, joka jäi siihen paikalleen ja joka ei tiennyt, mitä kuuluisi tehdä.
Jääkaappini on täynnä ruokaa. Tiedän kauppaan mennessäni, mikä kassajono on lyhin. Hameeni pysyy rypyttömänä, vaikka kantaisin ostokseni tänne ylimpään kerrokseen. Tai vaikka tanssisin huoneistossani ikkuna auki. Mitään muuta en osaa tehdä. Jos olisin oikea Amélie, keksisin vastauksen, ja musiikkini olisi vain minulle, ja ne huudot olisi tarkoitettu jollekin lainrikkojalle. Mutta minä en ole se, joka sitä lakia on nyt rikkonut.

Joku muu kuin Amélie #2

Minä en itkenyt kertaakaan. Pääni sisällä soivat sireenit tekivät oloni ahdistuneeksi kerta toisensa jälkeen, mutta vaipuminen surun armoille tuntui täysin turhalta. Itkemisen taidon kyllä osasin ja tiesin sen puhdistavan, mutta tahdoin tällä kertaa unohtaa sen, opetella työntämään asioita sivuun.
Minua huvitti kuvitella liian valkoiset ja tasaiset seinäni limenvihreiksi, sellaisiksi oikein rakkaiksi. Eteisen tummapuinen senkkini olisi juuri maalattu rauhallisen sinisellä sävyllä, ja se peili siinä vastapäisellä seinällä olisi poissa. Peilin tilalle tulisi parin päivän odottelun jälkeen ihan tavalliset suuret raamit (mielestäni parhaalla sisustusliikkeellä on yksi huono puoli ja se on hidas toimitus). Nousin sileäksi pedatulta vuoteeltani ja hain jääkaapista rasian ulkomailta tuotuja mansikoita. Ne olivat hieman kotimaisia halvempia, uskoakseni yhtä makeita. Soimasin itseäni pikku ostoksestani sillä halusin kannattaa kotimaista, mutta samaan aikaan rakastin sitä. Nostin rasiasta mansikoita yksi kerrallaan ja mallasin sitä kuvittelemiini ihaniin värisävyihin. Haukatessani kesänmakuista mansikkaa saatoin kuvitella jonkun letittävän auringon vaalentamia hiuksiani ja nostavan valkokukkaisen seppeleen pääni päälle. Se oli kuin tuulen henkäys keskellä pikkuista yksiötäni, jotakin, jota ei voi sen kummemmin selittää. Sen hetken tunsin ihan erilaista rauhaa kuin pitkään aikaan, ja pauhaava sireeni alkoi hälvetä pahimman ahdistukseni kanssa.
Viikkoa aiemmin nenäni edessä suljettu ovi pysyi suljettuna. En tahtonut - en tohtinut - ajatella sitä. Minä kuljin siitä kauppaan ja kioskiin ihan normaalisti, niin kuin ovista nyt kuljetaan, kahvaa painamalla ja vetämällä. Sytyttelin porraskäytävään valoa, joka pysyi siinä tasan kuusikymmentä sekuntia. Hissin ovi meni vaimeasti kiinni, ja minulla oli siinä tilaa vain itselleni ja tunteilleni, joita en halunnut. Ei sinne juuri muuta olisi mahtunutkaan. Vilkkaalla kadulla olin kuin kuka tahansa muista, omaa tarinaa mukanaan kantava, mutta sitä sen kummemmin selittelevä kaupunkilainen. Välillä ennestään tuntematon kulkija viittoi kämmenellään ja uteli tietä johonkin osoitteeseen, useimmiten kapakkaan, joka sijaitsikin aivan kulman takana. Autoin mielelläni, enhän tiennyt kiireestä mitään. Jäin paikalleni katsomaan, kun nämä kulkijat horjuivat välkkyviä valoja kohti. Sitten nostin jalkaani ja jatkoin menosuuntaani, kuunnellen kaikkea sitä hälyä mutta vielä tarkemmin väliin tukahtuvaa hiljaisuutta.
Halusin ottaa sitä hiljaisuutta mukaani, ikään kuin turvaan sieltä maleksimasta. Kahmaisin sitä muka laukkuuni, kotonani sillä olisi hyvä paikka olla. Avatessani kengännauhojani saatoin ajatella suunnan kysyjiä illan rientoineen. Katsoin kenkiäni mietteliäänä. Auttaisivatko ne minut neonvalojen välkkeeseen? Enhän voinut tietää, jos se vaihteeksi miellyttäisikin runoilijan omaista luontoani. Mutta sen illan viihdyin kotona varastamani villin rauhan kanssa. Palauttaisin sen kadulle tuonnempana, silloin, kun olisin valmis.

Se valkokankaan Amélie Poulain tahtoi tehdä hyvää ihmisille. Näin hänessä sisukkuutta, naisellista päättäväisyyttä. Helmat hulmuten hän tahtoi kiitää läpi romanttisen kaupungin, joka varmaankin tuoksui ruusuilta ja pölyltä. Hän oli epäitsekäs nainen, joka oli nyt tarttumassa itsekkääseen naamariini ja heittämässä sitä alas jykevältä sillalta. Jos olisin todella tavannut hänet, olisin antanut hänen viedä minut sille sillalle. Me olisimme yhdessä katselleet pärskivää vettä alapuolellamme, tunnustelleet ilmaa johon ei tosi asiassa voikaan tarttua, ja naurahdelleet heleästi, niin kuin vapaat ihmiset saavat tehdä. Minä olin vapaa, mutta yksinäinen.
Yksin. Sitä totuutta kuiskin nyt itelleni puoliääneen, vaikka olin lähestymässä rauhallisella kadulla lehtiä kaupittelevaa miestä. Luullakseni tulin vaihtaneeksi mielialani sen miehen kanssa samassa, kun astuin hänen eteensä ja osoitin oranssissa kärryssä nuokkuvaa iltapäivälehtipinoa. Hän kuvaili itseään "kodittomaksi mutta toiveikkaaksi" työntäessään kätensä kärryyn ja ojenteassaan yhtä vastapainettua rypytöntä lehteä minulle. Surumieliset silmät eivät kiiltäneet sen enempää kuin kolikko, jolla maksoin ostokseni, mutta ymmärsin niiden olleen eloisat aiemmassa elämänvaiheessa. Sillä sekunnilla aivan kuulin, kun lainaamani villi rauha ei malttanut pysyä enää laukkuni kätköissä. Se suorastaan sujahti takaisin ulos kadulle, joka alkoi vilistä päämäärättömän näköisiä, käsillään kiivaasti elehtiviä viikonlopun viettäjiä. Samaisen kadun päässä juopuneet nojailivat kaiteeseen ja sylkivät aggressiivista pahaa oloaa näyttävästi. Hengähdin lähiölleni tyypillistä sakeaa ilmaa.

Päädyin pitkälle kävelylle. Kaupunkilaiset vikkeline jalkoineen, puolelta toiselle poukkoilevine pyörineen sekä seikkailua halaajine mielineen ympäröivät minua joka puolella.
siihen kahvilan ikkunaan pysähtyneenä mieleni valtasi suuri halu astua sisään (pieni kello sanoisi oven yläpuolella ding dong!)  ja kuunnella kuulumisiaan kilpaa kertovia ihmisiä. Salaa tietenkin, mutta kuitenkin olisin osa sitä tunnelmaa.
Tavallisesti olisin jättänyt idean hautumaan, mutta teinkin uudenlaisen liikkeen: toden totta astahdin vierekkäiseen todellisuuteen, joka kutsui tervetulleeksi ilahtuvalla äänensävyllä. Olikohan näössäni vikaa vai innostuinko peräti liikaa, mutta aivan kuin tarjoilijoiden askeleet olisivat olleet kepeimmät kuin ikinä kellään muulla, niin ilmavasti he kipittivät pöydän luota toiselle. Heillä oli tietysti tummanpunaiset huulet ja suuret kampaukset, aivan kuten suurissa tauluissa poseeraavilla 1960-luvusta muistuttavilla naishahmoilla. Henkilökunta varmaan sai alennuksia viereisestä kampaamosta, tuumin mielessäni ja kohautin hiusteni latvoja. Uteliaiksi heränneet aistini tutkivat sieltä täältä. Pysyin paikallani hetken liian kauan, sillä yksi tarjoilija kerkesi jo luokseni kysymään, mitä saisi olla. Silmäni räpsähtivät kuin Disney-hahmolla, koetin olla mahdollisimman tyyni kuin en olisi huomannutkaan säikähdystäni. Totesin, että paikka näyttää olevan aika täynnä, mahtaako yhdelle hengelle olla tilaa. Tarjoilija hymyili näyttäen äkkiseltään vanhalta tuttavaltani ja sanoi, että aina mahtuu joukkoon. Hän osoitti minulle pöytää, joka oli aseteltu hieman liian ahtaasti muiden lomaan, mutta sen ääressa oli vain kaksi tuolia. Nyökkäsin kiitokseksi ja menin pöydän luo. Riisuin unisen nukkaiseksi päässeen neuleeni tuolin selkänojalle ja kaivoin lompakkoni laukusta, menin tiskille. Tiskin päällä kuvuissa oli herkullisen näköisiä leivonnaisia, melkein maistoin niiden sokerisen kuorrutteen kielelläni. Tiskin alapuolella oleviin makeisiin ja suolaisiin herkkuihin en kiinnittänyt kovinkaan huomiota, niin alkoi tehdä mieli niitä suklaisia ihanuuksia. Pyysin yhtä sellaista. Myyjä hymyili yhtä suuresti kuin ovelle vastaan tullut tyttö. Tämä kertoi kyseisten leivonnaisten olevan leivotun salaisella reseptillä, ja vinkkasi minulle silmää. Tunsin vastaanottaneeni salaisuuden, vaikka sitä ei minulle kerrottukaan. Reseptiä, jota kiirehdin pöytääni tutkimaan. Nurkkapöydässä istuessani huomasin yhtäkkiä, etten muistakaan mitä Amélie tapasi syödä. Pyörittelin ajatustani yhtä kauan, kuin maistelin Uuden Ulottuvuuden leivonnaistani.

Kuinka helppoa se olikaan ollut, pyrähtää kahvilaan sisään. Kulunut viikko oli tuntunu pieneltä ikuisuudelta (anteeksi lattea ilmaukseni, mutta se on totta), mutta olinkin löytänyt pois sieltä. Pois asuntoni lämmöstä ja tuttuudesta, jossa unet ovat yhtä pumpulisia kuin suurimmat pilvet, ja todellisuus vain minua varten. Päättelin, että niin kutsuttu uusi ovi oli auennut. Seuraava palapeli oli aloitettu, palat kaadettu pöydälle ja sitten katsottu, ettei yksikään ole pudonnut lattialle. (Uskokaa minua, keksisin moisia kuinka paljon vain.) Minulla oli kiire, pitkästä aikaa.
Suljettu oveni olikin muuttunut oveksi, joka ei helpolla pääsisi narisemaan, vaikka sitä kuinka auottaisiin. Olinko käsitellyt kipeältä tuntunutta mustuutta sisälläni? Minun ei ollut tarvinnut käsitellä sen kummemmin. Olin ensimmäistä kertaa sysännyt sen syrjään. Petasin vuoteeni huolellisesti, tyytyväisenä huomiovärillä maalattuun seinään, joka antoi asunnolleni särmää. Senkki näytti yhtä arvokkaalta kuin ennenkin, vaikka avaimeni ruostuivatkin sen päällä hiljalleen. Mutta kaikkea ei tarvinnut nähdä paljain ihmissilmin. Eteisen peilin puukehykset olivat vaihtuneet entistä tavanomaisempiin, mutta mieltäni rauhottavampiin. Niiden keskellä kuvajaisessa seisoin mielelläni, maalaten huuliani mansikoilla ja kohautellen hiuksiani, kuin ne olisivat yhtä lyhyet kuin Amélie Poulainilla lempielokuvassani.

Pidätänkö hengitystäni veden alla

Lämmin vesi rauhoittaa, kun painan kasvoni siihen. Se ei tuoksu miltään kuten toinen ihminen tuoksuu, mutta siihen tekee mieli jäädä niin pitkäksi aikaa, että tulee raukea olo. Ajattelen sanoja, jotka ovat kuluneen päivän aikana harmittaneet. Ne huuhtoutuvat pois viemäriin, kuin likaiseksi sekoittunut vesiväri. Sitten ajattelen sydämeni hentoa ääntä: se lyö tahtia sanojen solinalle.

Viimeinenkin naula

Yritätkö todella muokata lapsenkasvojasi syksyn vimmaisimmassa tuulessa?

Tietäen, etteivät ole muovailuvahaa (niinhän äitisikin sanoi sinulle jo vuosia sitten). Yhtäkkiä olet kasvanut miehen mittaan:  Olet täyteen naulattu aita, joka ei narskahda siinä tuulessakaan, sillä pohjimmiltasi tiedät oikean ja väärän eron. Todellisuuden ja leikin. Sinua ei enää kutsuta sisälle ja kaadeta mehukattia eteen, eikä illalla lämmitetä maitoa kattilassa. Surullistako se sitten onkin, vaikka aita on juuri maalattu valmiiksi.

Mä vaan täs, moi!

Siis mä en kestä! Mä näin tooosi iiihanan, siis täydellisen - voitsä kuvitella - mustan mekon yhes liikkees keskustas. No älä! Mulla ei oikeesti käy ikinä tollanen munkki. Mähän en oo itserakas, mut näyttäisin vaan törkeen hyvält se päällä. Hihi, jeps! Se on kyl toosi kallis siis mun budjettiin, mut hei haloo, mun on vaan oikeesti PAKKO saada se. Huomaatsä, mun nauru on tällast ihme hihittelyy. Oonks mä aina ollu yhtä levoton? Hih, sikamagee päivä selkeesti. Ai sorry hei, oisit vaan sanonu jos sä olit menos johkii. Ookoo, koodaillaan sit illal ku oot himas. Noni, heido! Pus!

Putoavia lehtiä

Joka kerta kun kirjoitan runon putoavista lehdistä, sinä kysyt, aionko jättää sinut. En, minä vastaan. Lehdet ovat pudonneet monet kerrat punaisina ja kauniina, hauraina ja voimattomina, mutta me olemme aina kannatelleet toisiamme, niin kuin kirkas vesi kannattelee lumpeenkukkaa.

Ystävät

Ja me lukisimme yhdessä runoja kämmen poskea vasten:

samanlaisessa hiljaisuudessa joka soi, kun ensilumi alkaa sataa pieninä hentoina hiutaleina. Aukaisisin hiuksesi letittääkseni ne uudelleen, ja sinä lukisit saman säkeen kolme kertaa ymmärtämättä siitä mitään.

Vain sinä tiedät

Siniset kellot soittavat, maa saa uudet värit; rakastumme pastelliin ja kaikkeen kirkkaaseen. Ja me olemme tässä maisemassa kasvattaneet toisiamme tähän päivään saakka: olemme nähneet kallioiden nousevan väkevän päättäväisinä kohti korkeuksia, ja pilvien muuttavan muotoaan ja ilmestyvän jälleen. Se sama maa on kantanut kantapäitä ja keinuttanut niin, että lopulta murheet ovat vajonneet syviin, teräväreunaisiin rakoihin, ja taivas on ollut rajamme kuten kuuluukin. Kaiken tämän jälkeen mitä olen saanut kokea, (sinunkin kauttasi) vain sinä voit pitää sydäntäni turvassa. Pumpulipilvissä, jalokiviarkussa, sinä tiedät.

Leijona ja aamu

Valkoiset lakanani houkuttelivat sen yön jälkeen muutamia valonsäteitä lepäämään. Tunsin kirkkauden lasipinnalla ja ihollani, ja hyvin kainosti se hipaisi silmäripsiäkin. Leijonani oli sulkenut oven häntänsä tupsulla tullessaan takaisin kuun luota. Sen ääni oli muuttunut käheäksi, niin monia tähtiä se oli laskenut tuntien aikana. Itse kuu oli yhtä harmaa kuin aina ennenkin, eikä suostunut

näyttämään vanhentuneita kasvojaan. Sulkakynän olin muistanut jättää paikalleen mustepullon viereen, mustepullo oli puolillaan. Aamunkajon jälkeisenä tuntina kerroin, että minullakin olisi paljon terveisiä lähetettävänä, ja pyysin leijonaa heilauttamaan tuuheaa harjaansa voidakseni asettaa viestini sen sekaan. Sitten leijona nosti tassullaan ovenkahvaa ja astui purppuraa hehkuvaan puutarhaan.

Leijona

Sinä yönä tunsin sen sydämen lämmenneen ja pehmenneen. Leijonani oli kultaharjassaan kantanut minulle terveisiä, voi kuinka suloista se olikaan. Minä kirjoitin päiväkirjaani sulkakynällä jota rakastin, ja rakastamani leijona karjui kuulle päättäessäni lauseen suureen pisteeseen. Kun sitten raotin lattiaa laahaavaa samettiverhoa, leijona karjui uudestaan. Se oli täyttänyt päivän tehtävänsä ja vaati nyt huomiota kuulta, joka liikutteli ympärillään tuikkivia tähtiä. Otava oli paikallaan, minä olin paikallani. Leijonani kultaharjassaan kuului tänne.

Olen vanha ystävänne

Nyt vanhat ystävät vaeltavat pimeässä. Mitähän sinulle mahtaa kuulua nyt? Tai teille? Muistatko tai muistatteko sukunimeäni, jonka yläasteen matikan opettaja lausui aina tahallaan väärin? Minä muistan teidän kaikkien toiset nimet sekä lemmikkinne, rotat ja gerbiilit. Miten niin monella olikin yhtäkkiä gerbiilejä.

Sinun kanssasi lainasimme isäsi venettä ja lähdimme ongelle. Se tapahtui salaa, sillä minä en osannut uida, ja äitini oli hyvin vihainen saatuaan kuulla. Meillä oli hauskaa myös leikkiessämme samassa järvivedessä. Minulla oli kasvot punaisina puhallettu uimapatja, jonka reunoista pidin kiinni harjoitellessani oikein vauhdikasta polskimista. Sinä olit jo taitava uimaan sammakkoa. Kuivattelimme saunassa, kun muut olivat kylpeneet ja unohtaneet vihdat lauteille. Sauna tuoksui koivulta ja hieman oluelta.

Kaikki kai vanhenevat vain ja unohtavat. Ja paranevat haavat. Oletteko te vielä yhteydessä toisiinne? Siskoa en meinaa tunnistaa enää Facebookin profiilikuvasta, niin on posket kaventuneet ja sukunimi vaihtunut. Olenhan minä iloinen Siskon puolesta, minullekin hän supatti tämän pojan hymykuopista seurustelun alkuaikoina. Tiesin muutaman muunkin tietävän, mutta minulle Sisko oli ensisijainen poikajuttujen kuulija. Hihityksemme lomassa söimme torilta ostettua tuoretta lakritsaa; hänelläkin oli lupa herkutella silloin, kun joku tarjoaa, omia herkkuja hän raaski ostaa harvoin. Kauneusunista puhui ja huulikiillosta, repussa oli oma tasku pienelle peilille.
Ja Tuuli sitten asui melkein meidän naapurissa. Tutustuin häneen päivänä, jolloin tihkutti vettä suoraan silmiin. Perheemme kissa oli mennyt pihakoloon piiloon, ja minä lähdin hakemaan sitä kotiin. Koputin oveen ja Tuuli tuli avaamaan, sanoi hyvin nopeasti, että taas se kissa nököttää pihassa. Vaikka eihän se pahuutta tehnyt, saalisti vain kuten ulkokissat saivat tehdä. 
Tuulin kanssa pyöräilin usein metsässä ja kurkin sisälle taloihin, jotka olivat rapistuneet jo vuosia sitten. Joskus bongasimme joutsenia keskellä autotietä, se oli kesäyö. Pysähdyimme paikoillemme ja olimme niin hiljaa kuin vain kykenimme. Kauniin valkoinen joutsen meni siinä perässään kolme pienempää, untuvaisen näköistä. Kirjoitimme linnuista päiväkirjoihimme.

Tunsin sut ennen. Nyt eteenpäin kaikki menee. Välillä tulen pohtineeksi, kellä on kenenkin nykyiset puhelinnumerot ja osoitteet. Toisaalta näiden vuosien jälkeen tuntuu, että pienessä koulussa jokainen tiesi jokaisen mutta ei kuitenkaan.
Aina joku huolii. Joku toivoo samaa ja olet vapaa. Muistot ovat muistoja. Katkeruuden kannattelijat väsyvät nopeammin. Minä asun paikassa, josta moni muu haaveili silloin ja tällöin, ja päiväkirjoistani on jäljellä enää yksi. Se on lukoton, kissakantinen ja aivan täynnä naiiveja juttuja. "Tykkään yhdestä tyypistä, mutta hän ei tykkää minusta. Apua!" Nykyään kirjoitan nettipäiväkirjaa, blogia. Sen kautta kerron kuulumisistani virtuaalisesti, itselleni ja tuttaville. Sen mitä en paljasta netissä, tietävät uskotut ystävät. Ystävyyden merkitys on auennut minulle hieman eri tavalla tultuani aikuiseksi: keneltäkään heistä minun ei tarvitse kysyä, "Voisitko nyt leikkiä kanssani?"


Inspiraatio Pimeys-yhtyeen Pimeys-biisistä
Kuvat: weheartit.com

Onnea!

Vietin juuri syntymäpäivääni. Hauskinta oli avata karkkipussi heti aamusta, heittää suuhun pari kookoksenmakuista viinikumia, rapsuttaa loikoilevaa kissaa, ja nauttia pehmeästä tyynystä vielä jonkin aikaa. Verhoja en avannut, kahvia keittänyt. En varsinkaan pujahtanut suihkuun. Selasin netistä onnentoivotuksia samalla, kun venyttelin jalkojani. Aijai, minun päiväni. Kerrankos sitä vuoden mittaan muka asettaa kruunun kampaa kaipaavaan päähänsä. Paljonko täytin? 26!

Vaeltaja

Hän täyttää ensi viikolla 62 vuotta. Hän sanoo haluavansa pysyä liikkeessä niin kauan, kuin jalat vain kantavat. Rinkat painavat yhteensä parisenkymmentä kiloa, mutta hän ei valita: yhdessä niistä on vaatteita lapsille. Ei hänen lapsilleen, vaan joillekin Nepalissa asuville, jotka voivat vain haaveilla vauraammasta tulevaisuudesta.
Nainen matkaa ensin junalla Helsinkiin kuunnellen kiskojen kolinaa, neuloen ja lukien matkaopasta. Sitten kotimaisen lentoyhtiön koneella yläilmoihin nauttien vapaudesta. Hän vastaa lentokoneen olevan miellyttävin kulkuneuvo pitkillä matkoilla, ovat kovin rauhoittaviakin. Voi sentään, ei hänen aviomiehensä välitä matkustelusta, mutta seuraksi ja kantoavuksi tälle reissulle tulee luottoystävä.
Ja minulle hän nyt juttelee väljään varatussa vaunussa.
Pääni on suorastaan kipeä virtuaalimelusta. Se on hyvin kiitollinen saamastaan vaihtelusta. On sattunut jo viikon päivät, mutta yhä sammutan tiedon ja viihteen janoani tavalliseen, totuttuun tapaan kännykkää ja tietokonetta naputellen.
Millainen minä mahdan olla kuusikymppisenä? En haluaisi olla paikoilleen seisahtunut, tyytyvä eläkeläinen, vaan saada voimaa luonnosta ja nähdä vihreät revontulet omin silmin, ei ainoastaan silmiä väsyttävältä päätteeltä.

Taiteilija

Maaliskuun kuudes, Kaisaniemen metrotunneli. Olet suojassa juuri alkaneelta lumisateelta. Tuleehan sitä tiheään, mutta tuskin kauaa jaksaa pyryttää, ajattelen. Hipaisen vahingossa käsivarttasi kun seisot suht keskellä, ja takkisi on viimeisen muodin mukaisesti leveää mallia. Seisot kuin esittelisit takkia ylpeänä, sen suuria värikkäitä nappeja ja pyöreää kaulusta. Sinulle kuuluu hyvää. Naurat suoraan minuun päin, kuin tarkoittaisit olla ivallinen. Me emme tunne kovin hyvin, mutta sinussa on jokin hieman pistävä piirre.
Nyt kuulen, että galleriasi on puhutellut paitsi lähipiiriä, myös paikalla laahustavia toimittajia. Lehteen jos pääsisit, toteutuisi yksi haave lisää, ja ympärilläsi alkaisi kukkia kuin kesällä konsanaan. Tiedät tavoitteesi, rima pysyy korkealla. Kaikkein tärkeintä sinulle on puhua akvarellitöistäsi, kuten viineistä voisi puhua: suuta hieman maiskutellen ja horisonttiin salamyhkäisesti katsellen. Olet niitä "luojia", jotka käyttävät valoisan ajan hyväkseen ja pimeän tullen keskittyvät lukemaan pehmeään nojatuoliin. Siinä valottuvat uudet inspiraatiot ja alkavat muhia päässä. Kissa sopii kuvaan, totta kai. Asunnossasi kulkee tuuhea ja harmaa maukujainen kulkunen kaulassa, ai että kun on ylväs näky! Se osaa halutessaan leikkiä patsasta ikkunalaudalla, niin antaa vieraidenkin silittää.
Noh, siinä ne tärkeimmät kuulumiset tältä erää. Metroon jos hyppää, niin pääsee sukkelaan seuraavaan määränpäähän. Nytpä ei ehditty enempiä rupatella, mutta toivot, että mullakin menee hyvin. Käännyt ja vilkutat. Ihan okei, vastaan alas liukuportaita katoavalle takillesi. Ihan okei, kiitti.

Olen siis onnellinen

Minä olen laulanut kohta koko päivän. Aiheina ovat olleet lumikellot ja hattaran maku, kynsilakkani väri ja hiustesi tuoksu sateessa. Haluan sydäntalven, haaveilevan tunnelman viltin alla. Samaan aikaan ikävöin ihmisten vilinää ja ääniä, jotka tulevat kirkkaan värisistä muovihevosista. Sen kaiken kun saisin sinun kanssasi juuri sellaisena kuin sattuisimme näkemään. Se olisi meidän, ei kenenkään muun.
Välillä aika on odottava, tähdet kuulevat toiveeni. Aurinkokehrä suosii ihmisen sisäisiä, värikkäitä ilotulituksia: anna mennä, unelmoi! Minä kuuntelen ja nauran, olen hetken viisivuotias itseni. Ikää minulla on kaksikymmentä vuotta enemmän, ja voin taata, että niiden tuoma varmuus unelmointiin on vain vahvistunut.

Kerron sinulle

Ihan yhtäkkiä minut valtasi yksinäisyyden tunne. Se kietoi minut tiukkaan seittiin vuoteellani, ja heitti saman tien ikkunat kiinni, etten voinut enää kuulla sinisiä sireenejä. Pääni alla tunsin pajunkissojen pehmeyttä, aivan kuin päätäni olisi täytynyt kannatella varoen. Tiesin, että jos nyt loisit minut valkoiselle paperille, saisin varovaiset silmät ja varovaisen suun. Paperi muuttuisi kyynelistä hauraaksi, niin ettei siitä voisi taittaa lennokkia edes huomenna. Huominen oli siiveniskun päässä.

Tuo tuoksu asunnossamme

Vuoden loppuun on kaksi kuukautta ja kaksitoista päivää. Sisälläni kuuluu huokauksia, jotka tavoittelevat toisiaan. Vielä ne ehtivät paeta pois, vanhoista ikkunoista tuulentupiin.
"Sinä lähdit Pariisiin, sanoit olevasi onnellinen". Ehkä se koittaisi piankin, kukaan ei silittelisi minua kotona. Jäisin aamulla makaamaan sänkyyni ja miettimään, miksi minun täytyy kokea sellaista.

"Ennen uutta unta soitat sittenkin". Henri pitäisi minun numeroni. Hän ei tajuaisi, että minuun sattuu, vaan olettaisi meidän olevan edelleen ystäviä. Ystävyydestä se alkoi, mutta päättyisi teennäiseen hymyyn. Se olisi totuttelukysymys, sillä olen vältellyt moista teennäisyyttä kuin pahan ilman lintuja. Joskus ne sanomattomat sanat ovat niitä merkitsevimpiä. Kyllä kai sen katseestakin näkee, että jotakin on tapahtumassa. Mutta ei, sitä on niin helppoa lähteä ovesta ulos. Tähän mennessä hän on aina palannut.

Henri on varsinkin perjantaisin alkuillasta unohtunut roikkumaan jääkaapille ja tuijottamaan lattialautojen välejä. Minä olen kuunnellut kahvinkeittimen porinaa haukotusta peitellen, kun hän on puoliääneen sanonut, että mitä jos olisikin mahdollista valloittaa vaikka koko maapallo. Jätkien kanssa keskenään virnistellyt ajatuksille, joita kukin vuorollaan ruokki. Kurotellessani kahvikuppia hän on sulkenut jääkaapin oven kuin olisi unohtanut, mitä on etsimässä. Sitten painunut suihkuun tuijotukseni niskassaan.

"Sen nimi on liian paljon ja liian myöhään." Mielikuvitukseni on herännyt oikein kunnolla, kun keskustelut C-rapun viikottaisessa kirjapiirissä ovat lähteneet joka kerta rönsyilemään pitkin seiniä. Kun yksi naapuri on kehottanut minua löytämään enemmän yhteistä aikaa, toinen on kärjistänyt parisuhteen kiroja. Kotona olen saattanut sulkea kirjan ja pohtia, miksi emme Henrin kanssa juuri käsittele vakavia aiheita. Sormeni ovat valinneet pikanäppäimillä parhaan ystäväni numeron, jotta saisin vielä yhden näkökulman päivän pohdinnalleni.

Tässä minä kuuntelen kirjoituspöytäni ääressä, kuinka tuuli humisee puhdasta maalia kaipaavissa ikkunoissa. Käykö se tuuli nyt hänen hiuksissaan ja tuo uuden tuoksun asuntoomme palatessaan? Onko hän edelleen minun tyhjä kankaani, johon sommittelen värejä ja tunnetiloja? Minä tahdon olla sitä hänelle.

Kun matkustat

Kun matkustat vaikkapa junalla, olet menossa kohti jotakin, jota odotat. Kun siinä rauhoitut maisemia katsellen, voit päättää olla sinut ajatustesi kanssa. Ethän voi muutakaan. Aika kiehtovaa olla osa sitä joutilaisuutta: istut muiden matkustajien ajatusten keskellä kuulematta niitä. Jokainen omassa pienessä kuplassaan pohtii tulevia reaktioitaan vastassa olevaan lämpimään halaukseen tai arkeen, johon tarrata taas kiinni. Yhdistäviä seikkoja on monia, kuten päällimmäisenä jyskyttävä odotus.

Mustavalkoinen taksi

Muuan viikonloppuna tilasin itselleni taksin Rautatieasemalla. Tihkutti vettä vaakasuoraan, niin että se kasteli muutamankin kaupunkilaisen silmäripset. Astuin kiiltelevän mustan taksin ovesta sisään ja istuuduin mustalle nahkapenkille. Minua lähdettiin kuljettamaan kotiin. Väestökeskuksen kohdalla taksikuski vaihtoi radiokanavaa kyllästyttyään ilmeisesti nuorisomusiikin rytmeihin. Hetken hakemisen jälkeen ajaja pysäytti näppinsä ja kuulin säkeet "Avaa sydämesi mulle, tahdon pelkkää hyvää sulle." Samassa kuvittelin kaikkien värien häviävän, kiisin Itä-Helsinkiin vanhassa suomifilmissä. Tuoksuiko ilmassa viiksivaha ja nuuska, vai kuvittelinko vain, en ole varma. Tai ehkä se olikin kengänkiillotusaine ja avattu wunderbaum hansikaslokerossa. Todentuntuisten visioideni myötä olin entistä tyytyväisempi päästessäni perille. Olihan taksimatka varsin soljuva, en minä sillä, mutta pääni oli jo valmiiksi pyörällä. Maksoin, kiitos ja hyvää illan jatkoa. Astuin ulos värien sekaan, myöhäistalven raikkauteen.

Vielä onnistut

Ei ole sinun vikasi, että olet kompuroinut elämän risteyksissä. Puhut siitä naureskellen, vaikka oikeasti olet sisäisesti mustelmilla. Mitä voisi sanoa kysyvälle? Ei ole tapaistasi jättää ketään odottamaan, mutta jospa ajattelisit tämän kerran Sinua (teitpä uudenvuoden lupauksia tai et).

Aika

Aika ilman sinua tuntui todella pitkältä. Kuin olisin katsellut kädestä karannutta ilmapalloa ja odottanut, milloin se poksahtaa rikki itsestään. Mutta kun ajatukseni ilmapallo pysyikin ehjänä, se kiirehti paksun pilvipeitteen taakse piiloon. Minä en päässyt piiloon ikävääni. Olin ihminen, jonka jalat olivat raskaat pehmeällä nurmella. Lempipäiväni oli huominen.

Vapaus

Täältä katsottuna tähdet ovat kirkkaampia ja yössä lentävä lentokone näyttää tähdenlennolta, mutta mieleni tuntee olevansa ansassa. Sekin haluaisi lentää tai laukata, pelotta vailla päämäärää. Se ei vielä tiedä, mitä voisikaan saavuttaa, mutta ajatus siitä tekee yhä nälkäisemmäksi. Niittyvillaa vastavalossa, kissan loputon kehräys, ihminen itsessään ja itsenäisenä. Vapaudella on hinta, hinnasta voi keskustella, mutta minä en tingi. Kunhan saan omani.

Kelloseppä

Lasken rätin pöydälle ja siristän silmiäni. Auringonsäteet läpäisevät ikkunan niin kirkkaasti, että sattuu katsoa ulos. Pöydällä on tilaa vain yksille käsivarsille nojata.
Kelloseppien työhuoneella vallitsee järjestelmällinen kaaos. Vaarin mukaan tavaroita löytää paremmin tällä tavalla. Minä kuuntelen ympärilleni pälyillen ja niskaani rapsuttaen. Koko elämänsä omistettuaan ajan kulun kuuntelulle ja asiakkaiden palvelemiselle vaarille on pinttynyt muutamia tapoja, joista ulkopuolisen ei kannata tiedustella.
Eikä puhettakaan, että hän malttaisi jäädä vielä eläkkeelle. Kuka sitten avaisi vanhanaikaisen lukon aamutuimaan ja astuisi sisään tänne metallin kiillon keskelle. Kuin korppi, hän nytkin haalii käsiinsä muutamia antiikkikelloja ja asettelee ne tiskille kassakoneen viereen. Asiakas saapuu juuri sovitulla minuutilla liikkeeseen ja astelee tiskille.

Muistan lapsuudestani käkikellon, joka havahdutti minut puuhatessani ensimmäisten koululäksyjen parissa. Tuijotin käen nokkaa, kunnes se lakkasi pilkistämästä, ja saatoin jatkaa laskujani. Äitiä nauratti säikky ilmeeni. Hän sanoi vaihtavansa kellon, kunhan käki lentäisi pesästään. Mutta käki nukahti kelloonsa, kello unohtui seinälle.
Koska kello oli lahja vaarilta, hän halusi huolehtia siitä kerryttäen samalla taitojaan. Tapanani oli usein pohtia, mistä tietää miksi tulla isona. Muistan haaveilleeni kovasti lemmikkikanista ja kirjoittaneeni siitä joulupukille, mutta en ajatellut itseäni eläinlääkäriksi. Kymmenvuotiaana tulin kateelliseksi ystävilleni, jotka kuulteni maalailivat värikkäitä tulevaisuuden näkymiään. Yläasteen läpi kahlasin opiskellen kaikkia aineita tasapuolisesti. Sitten minusta tuli lukiolainen, hermostunut varhaisaikuinen, joka halusi löytää oikean suunnan elämälleen. Välituntikellon soidessa erään matematiikan tunnin päättymisen merkiksi mieleeni juolahti ajatus: seuraisin vaarini jalanjälkiä.

Katson käsivarteeni nojaten vierestä, kun vaari juttelee intoutuneelle asiakkaalle.
- "Me emme voi pysäyttää aikaa itsemme tai muiden vuoksi, mutta voimme auttaa näkemään sitä paremmin", vaari toteaa kuulostaen psykologiselta oppaalta. Mutta hän on lempeä, kuin valkoinen pilvi ennen myrskyä.
Edesmenneen isoäitini elämänohje oli tarttua hetkeen. Se kuulostaa siltä, kuin voisi konkreettisesti ottaa kiinni jostakin ja roikkua sen perässä. Kuin ojentaisi käden ja saisi otteen auringonsäteestä, joka samalla valaisee että lämmittää. Rohkaisevaa.

Vain sinä kuulet ajatuksesi

Turhaan sinä mietit, mihin asettaa jalkasi tässä vasta kastuneessa maassa. Nopeaahan sinä tänne päädyit, ja yhtä nopeaa mitä luultavimmin tahdot pois.
Utuinen metsä on kuin viidakko. Se tuoksuu raikkaalle, mutta siellä pälyilee peto jos toinenkin. Jatkuvasti olet vailla rauhaa: kohtaat sattumalta vieraita asioita, jotka saavat sinut levottomaksi. Ovatko viimeöiset unesi todella unta, vai sittenkin totta? Ovatko tämänhetkiset ajatuksesi sinun omiasi, vaiko hänen, johon niin kovin olisit halunnut tutustua? Ihminen on ihmiselle susi, on joku joskus sanonut.

Sydämen rahinan seassa saattaa välillä kuulua musiikkia. Taajuus on huono nyt, vaikka oletkin ulkona. Toisaalta, on olemassa erilaisia ulottuvuuksia, kuten sinun henkilökohtainen ulottuvuutesi, sekä sellainen, johon sujahdat toisen ihmisen kanssa.
Odottaessasi kädet hikoillen et tunne pulssia, mutta onnen saavuttaessa sinut tunnet astelevasi sateenkaaren päällä. Hänen kätensä tuskin ovat hionneet, eiväthän hänen kasvonsakaan ole muuttuneet ollenkaan tavatessanne. Miksi se oletkin aina sinä, jota jännittää. No nyt sinä ajattelet taas häntä. Lopeta.

Tämä on paras aika vuorokaudesta. Kukaan ei kuule ajatuksiasi, kukaan ei valvo askeleitasi. Oksat harovat hiuslatvoja kuin tunnustellen, oletko todella siinä. Seisahdut tuijottamaan kantoa, jonka juuressa muurahaiset kulkevat pitkässä jonossa. Ne marssivat kohti kotiaan, kekoa, jota yhdessä rakentavat. Pedot pysyvät toistaiseksi vaiti. Hiljaisuus on rauhoittavaa, mutta tuntiessasi aamukasteen kengänpohjiesi läpi päätät jatkaa matkaa.
Kaiut eivät elä. Metsätähdet eivät tuoksu, näyttävät vain kauniilta ja muistuttavat lapsuudesta. Pilvet alkavat liikkua sumun haihtuessa. Ja sinä olet osa tätä metsää, aivan kuin jalkasi voisivat juurtua maaperään kiinni. Taivaan sini värjää silmiesi pinnan. Keuhkot täyttyvät alkusyksyisestä ilmasta, ja hengitys on yhä helpompaa. Tämä on sinun todellisuuttasi, jonne pakenet aina silloin tällöin. On monenlaista vapautta.