Ole kiltti

Kun nyt näet minut heikkona hetkenä, niin että lähes valahdan polvilleni lattialle, älä kiltti taputa minua olkapäähän. Tulee ihan olo, kuin olisin todella heikko. Kuin tarkoittaisit sanoa "No niin, äläs nyt, en tahdo katsoa itkevää". "Kyllä se siitä" on latteus jota sanotaan silloin, kun ei keksitä mitään muuta.

Leijona vartioi

Minä tunsin olevani turvassa, kun leijonani makasi vieressäni ojennellen leveitä tassujaan. Kuinka lempeä sen katse saattoikaan olla, kun niin raukeana kuunteli tuulen kutsuja avatusta ikkunasta. Sen mieli oli suurta arvoitusta mutta sydän kovin lojaali, ihan kuten kesyyntyneillä pedoilla usein oli. Seikkailuistaan se useimmiten vaikeni, enkä minä enää niistä häirinnytkään. Sillä oli oma maailmassa ja sitten tämä yhteinen maailmamme Laskevan Auringon valtakunnassa, jossa minä astelin paljasjaloin ja harjoittelin pitkiksi ehtineiden hiusteni letittämistä.
Kehräys ujostutti hiljaisuutta ja muistutti minua jostakin sävelmästä. Aloin hyräillä. Katselin leijonaa, joka pesi harjastaan maailman tomuja. Ajattelin ovimattoon painuneita mutaisia tassunjälkiä, jotka jo ajoivat muukalaiset tiehensä.
Hopeaa kimalteleva kyyhkynen ei pelännyt murahtelevaakaan leijonaa, vaan rohkein siiveniskuin pyrähti ikkunalaudalle ilmoittamaan kellonaikoja. Arvasin seinään ilmestyvästä varjosta, että kyyhky on jälleen laskeutumassa, ja että minun täytyisi ruokkia sitä leivänmurusilla. Se söi riemuisasti. Oli vaatia lisää, mutta minä ennätin hakemaan ennen kuin se sirkutti uudelleen. Jos joskus en ollut koko päivänä kotona vaan vaeltelin valtakunnassamme, lintu löysi ruokaa ikkunaluukun välistä. Silloin leijona pujahti vartioimaan puutarhaamme kukkien tuoksuun ja keräämään kullan hohdetta harjaansa.

Joku muu kuin Amélie

Välillä on edelleen tyhjä olo. Silloin raaputan hissin seinään typeriä sydämiä avaimella tai jätän ikkunan auki niin, että kuuntelemani musiikki kantautuisi jonkun kadun tallaajan korvaan. Että joku ottaisi minuun kontaktia, loisi katseen tai muodostaisi kysymyksen yksin omaan minulle. Ja minä tuntisin kummaa tyytyväisyyttä, kun olen tahallani aiheuttanut ihmetystä.
Yksinäisimmät ihmiset käyvät kaupassa siksi, että joku sanoisi heille päivää tai hei. He hypistelevät kauraleipäpusseja ja vilkuilevat, tekevätkö muut samaa. He valitsevat leipänsä päälle juustoja, joita eivät ole ennen maistaneet, mutta täytyy saada pientä jännitystä päivään. He huokaisevat pitkään, jos kassajono onkin pitkä, ja on valittava itsepalvelukassa (enintään viisi tuotetta, kiitos). Ja mitä siihen hissiin tulee, niin matka yhdeksänteen kerrokseen kestää sen verta kauan, että ehtii kaivertaa yhden sydäntä muistuttavan kuvion. Mutta tosiaan vain yhden, sillä se seinä on aika vahvaa materiaalia. Sen reaktion minä haluaisin; "Hei tyttö, mitä sä oikein ajattelet?" Sitä ei ole kysytty minulta vähään aikaan. Olen yrittänyt kysyä sitä itse itseltäni, mutta sitä ei lasketa.

Oletteko nähneet Amélie-elokuvan? Hänellä on lapsena hurja mielikuvitus, näkee pilvetkin pumpulisina pupuina ja ottaa niistä kuvia. Minä vain haaveilen sellaisesta. Tapanani on työntää pääni ikkunasta ja katsella suuria pilviä, olivatpa ne tummia tai vaaleita, ja tuumailla, mihin suuntaan ne ovat matkalla ja miksi.
Kerran palasin keskustasta kotiin, koska rupesi yhtäkkiä satamaan isoja pisaroita. Riisuttuani kengät eteisessä, hypähdin ikkunaan ja huomasin, että sadepilvet ovat vasta matkalla kerrostalomme ylle. Minä olin niitä nopeampi. Puolen tunnin kuluttua aloin kuulla ropinaa, ja sitä kesti koko illan. Viereinen puisto vettyi, vasta maalatut graffititöhryt alkoivat liueta pois puiselta penkiltä. Pilvet näyttivät raskailta. Jos olisin voinut kurkottaa pilvenreunaan asti, olisinko tuntenut märän hattaran sormenpäässäni? Hattaroiden täytyy olla samaa massaa kuin pilvet, onhan sadevesi usein makeaa. Ehkä minussa sittenkin on jotakin samaa Amélien kanssa.
Hänestä tulee mieleen myös punaiset huulet ja siististi kammatut mustat hiukset, jotka eivät koskaan törrötä sinne tänne, vaikka se sopisi luonteeseensa. Hän on tyylikäs, vaikka mielikuvitus on pysynyt samana aikuisiälle saakka. Hän ei hötkyile, vaan suunnittelee liikkeensä tarkkaan. Hän on ihana. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, ettei tunne Amélie-elokuvaa. Sehän olisikin varsinainen synti, sillä meillä täytyy olla vaihtoehtoja esikuviemme suhteen.
Voisinko minä olla esikuva jollekin, joka huomaa sydämeni tai kuulee musiikkini? Voisinko minä punata huuleni yhtä punaisella huulipunalla ja kuulostaa uskottavalta huudahtaessani bonjour?

Jos muovipussin sitoo kiinni niin että sinne jää ilmaa, onko se todella täynnä ilmaa? Entä jos osa minun ajatuksistani pujahtaa sen muovipussin sisään, enkä siksi pysty käsittelemään niitä? Tänään minulle iski suuri halu täyttää sängyn aluseni pikku pusseilla ja sitten rojahtaa sänkyyni mieli täysin tyhjänä. Sen sijaan makasin siinä, täysin liikkumatta, ja pääni oli täynnä ajatuksia vuokranantajan soittopyynnöstä naapurin kissan mouruamiseen.
Kun suljin silmäni, näin puisen oven pamahtavan kiinni, ja oli pakko katsahtaa taas valkoista seinää. Sanotaan, että kun yksi ovi avautuu niin aukeaa toinen, mutta en ole vielä havainnut tätä uutta ovea. Vai täytyykö minun löytää se ovi, tai vaikka pikkuinen ikkuna, itsestäni? Sitäkö se tarkoittaakin, että löydän jotakin uutta, ja se voi olla jokin asia minussa itsessäni, mitä en ole vähään aikaan huomioinut? Katsotaanpa. Minä olen syönyt vitamiineja välttääkseni flunssan oireita. Olen siis huolehtinut terveydestäni. Ylläni on Stockmannin alesta löytämäni hame, jonka olen silittänyt ja jota olen ihaillut kokovartalopeilistä tuhat kertaa. Olen siis hemmotellut itseäni. Se peili on ehjä, mutta epäilen sen välittävän väärää feng shuita. Minähän tulin katsoneeksi siihen, kun oikeasti huomasin ulko-oveni sulkeutuvan. Ei se ihan tömähtänyt, mutta meni lukkoon asti kuitenkin. Ja sitten minä vain tuijotin sitä, ja sitten toistamiseen peiliäni, jossa olin minä. Minä tuijotin itseäni, joka jäi siihen paikalleen ja joka ei tiennyt, mitä kuuluisi tehdä.
Jääkaappini on täynnä ruokaa. Tiedän kauppaan mennessäni, mikä kassajono on lyhin. Hameeni pysyy rypyttömänä, vaikka kantaisin ostokseni tänne ylimpään kerrokseen. Tai vaikka tanssisin huoneistossani ikkuna auki. Mitään muuta en osaa tehdä. Jos olisin oikea Amélie, keksisin vastauksen, ja musiikkini olisi vain minulle, ja ne huudot olisi tarkoitettu jollekin lainrikkojalle. Mutta minä en ole se, joka sitä lakia on nyt rikkonut.

Joku muu kuin Amélie #2

Minä en itkenyt kertaakaan. Pääni sisällä soivat sireenit tekivät oloni ahdistuneeksi kerta toisensa jälkeen, mutta vaipuminen surun armoille tuntui täysin turhalta. Itkemisen taidon kyllä osasin ja tiesin sen puhdistavan, mutta tahdoin tällä kertaa unohtaa sen, opetella työntämään asioita sivuun.
Minua huvitti kuvitella liian valkoiset ja tasaiset seinäni limenvihreiksi, sellaisiksi oikein rakkaiksi. Eteisen tummapuinen senkkini olisi juuri maalattu rauhallisen sinisellä sävyllä, ja se peili siinä vastapäisellä seinällä olisi poissa. Peilin tilalle tulisi parin päivän odottelun jälkeen ihan tavalliset suuret raamit (mielestäni parhaalla sisustusliikkeellä on yksi huono puoli ja se on hidas toimitus). Nousin sileäksi pedatulta vuoteeltani ja hain jääkaapista rasian ulkomailta tuotuja mansikoita. Ne olivat hieman kotimaisia halvempia, uskoakseni yhtä makeita. Soimasin itseäni pikku ostoksestani sillä halusin kannattaa kotimaista, mutta samaan aikaan rakastin sitä. Nostin rasiasta mansikoita yksi kerrallaan ja mallasin sitä kuvittelemiini ihaniin värisävyihin. Haukatessani kesänmakuista mansikkaa saatoin kuvitella jonkun letittävän auringon vaalentamia hiuksiani ja nostavan valkokukkaisen seppeleen pääni päälle. Se oli kuin tuulen henkäys keskellä pikkuista yksiötäni, jotakin, jota ei voi sen kummemmin selittää. Sen hetken tunsin ihan erilaista rauhaa kuin pitkään aikaan, ja pauhaava sireeni alkoi hälvetä pahimman ahdistukseni kanssa.
Viikkoa aiemmin nenäni edessä suljettu ovi pysyi suljettuna. En tahtonut - en tohtinut - ajatella sitä. Minä kuljin siitä kauppaan ja kioskiin ihan normaalisti, niin kuin ovista nyt kuljetaan, kahvaa painamalla ja vetämällä. Sytyttelin porraskäytävään valoa, joka pysyi siinä tasan kuusikymmentä sekuntia. Hissin ovi meni vaimeasti kiinni, ja minulla oli siinä tilaa vain itselleni ja tunteilleni, joita en halunnut. Ei sinne juuri muuta olisi mahtunutkaan. Vilkkaalla kadulla olin kuin kuka tahansa muista, omaa tarinaa mukanaan kantava, mutta sitä sen kummemmin selittelevä kaupunkilainen. Välillä ennestään tuntematon kulkija viittoi kämmenellään ja uteli tietä johonkin osoitteeseen, useimmiten kapakkaan, joka sijaitsikin aivan kulman takana. Autoin mielelläni, enhän tiennyt kiireestä mitään. Jäin paikalleni katsomaan, kun nämä kulkijat horjuivat välkkyviä valoja kohti. Sitten nostin jalkaani ja jatkoin menosuuntaani, kuunnellen kaikkea sitä hälyä mutta vielä tarkemmin väliin tukahtuvaa hiljaisuutta.
Halusin ottaa sitä hiljaisuutta mukaani, ikään kuin turvaan sieltä maleksimasta. Kahmaisin sitä muka laukkuuni, kotonani sillä olisi hyvä paikka olla. Avatessani kengännauhojani saatoin ajatella suunnan kysyjiä illan rientoineen. Katsoin kenkiäni mietteliäänä. Auttaisivatko ne minut neonvalojen välkkeeseen? Enhän voinut tietää, jos se vaihteeksi miellyttäisikin runoilijan omaista luontoani. Mutta sen illan viihdyin kotona varastamani villin rauhan kanssa. Palauttaisin sen kadulle tuonnempana, silloin, kun olisin valmis.

Se valkokankaan Amélie Poulain tahtoi tehdä hyvää ihmisille. Näin hänessä sisukkuutta, naisellista päättäväisyyttä. Helmat hulmuten hän tahtoi kiitää läpi romanttisen kaupungin, joka varmaankin tuoksui ruusuilta ja pölyltä. Hän oli epäitsekäs nainen, joka oli nyt tarttumassa itsekkääseen naamariini ja heittämässä sitä alas jykevältä sillalta. Jos olisin todella tavannut hänet, olisin antanut hänen viedä minut sille sillalle. Me olisimme yhdessä katselleet pärskivää vettä alapuolellamme, tunnustelleet ilmaa johon ei tosi asiassa voikaan tarttua, ja naurahdelleet heleästi, niin kuin vapaat ihmiset saavat tehdä. Minä olin vapaa, mutta yksinäinen.
Yksin. Sitä totuutta kuiskin nyt itelleni puoliääneen, vaikka olin lähestymässä rauhallisella kadulla lehtiä kaupittelevaa miestä. Luullakseni tulin vaihtaneeksi mielialani sen miehen kanssa samassa, kun astuin hänen eteensä ja osoitin oranssissa kärryssä nuokkuvaa iltapäivälehtipinoa. Hän kuvaili itseään "kodittomaksi mutta toiveikkaaksi" työntäessään kätensä kärryyn ja ojenteassaan yhtä vastapainettua rypytöntä lehteä minulle. Surumieliset silmät eivät kiiltäneet sen enempää kuin kolikko, jolla maksoin ostokseni, mutta ymmärsin niiden olleen eloisat aiemmassa elämänvaiheessa. Sillä sekunnilla aivan kuulin, kun lainaamani villi rauha ei malttanut pysyä enää laukkuni kätköissä. Se suorastaan sujahti takaisin ulos kadulle, joka alkoi vilistä päämäärättömän näköisiä, käsillään kiivaasti elehtiviä viikonlopun viettäjiä. Samaisen kadun päässä juopuneet nojailivat kaiteeseen ja sylkivät aggressiivista pahaa oloaa näyttävästi. Hengähdin lähiölleni tyypillistä sakeaa ilmaa.

Päädyin pitkälle kävelylle. Kaupunkilaiset vikkeline jalkoineen, puolelta toiselle poukkoilevine pyörineen sekä seikkailua halaajine mielineen ympäröivät minua joka puolella.
siihen kahvilan ikkunaan pysähtyneenä mieleni valtasi suuri halu astua sisään (pieni kello sanoisi oven yläpuolella ding dong!)  ja kuunnella kuulumisiaan kilpaa kertovia ihmisiä. Salaa tietenkin, mutta kuitenkin olisin osa sitä tunnelmaa.
Tavallisesti olisin jättänyt idean hautumaan, mutta teinkin uudenlaisen liikkeen: toden totta astahdin vierekkäiseen todellisuuteen, joka kutsui tervetulleeksi ilahtuvalla äänensävyllä. Olikohan näössäni vikaa vai innostuinko peräti liikaa, mutta aivan kuin tarjoilijoiden askeleet olisivat olleet kepeimmät kuin ikinä kellään muulla, niin ilmavasti he kipittivät pöydän luota toiselle. Heillä oli tietysti tummanpunaiset huulet ja suuret kampaukset, aivan kuten suurissa tauluissa poseeraavilla 1960-luvusta muistuttavilla naishahmoilla. Henkilökunta varmaan sai alennuksia viereisestä kampaamosta, tuumin mielessäni ja kohautin hiusteni latvoja. Uteliaiksi heränneet aistini tutkivat sieltä täältä. Pysyin paikallani hetken liian kauan, sillä yksi tarjoilija kerkesi jo luokseni kysymään, mitä saisi olla. Silmäni räpsähtivät kuin Disney-hahmolla, koetin olla mahdollisimman tyyni kuin en olisi huomannutkaan säikähdystäni. Totesin, että paikka näyttää olevan aika täynnä, mahtaako yhdelle hengelle olla tilaa. Tarjoilija hymyili näyttäen äkkiseltään vanhalta tuttavaltani ja sanoi, että aina mahtuu joukkoon. Hän osoitti minulle pöytää, joka oli aseteltu hieman liian ahtaasti muiden lomaan, mutta sen ääressa oli vain kaksi tuolia. Nyökkäsin kiitokseksi ja menin pöydän luo. Riisuin unisen nukkaiseksi päässeen neuleeni tuolin selkänojalle ja kaivoin lompakkoni laukusta, menin tiskille. Tiskin päällä kuvuissa oli herkullisen näköisiä leivonnaisia, melkein maistoin niiden sokerisen kuorrutteen kielelläni. Tiskin alapuolella oleviin makeisiin ja suolaisiin herkkuihin en kiinnittänyt kovinkaan huomiota, niin alkoi tehdä mieli niitä suklaisia ihanuuksia. Pyysin yhtä sellaista. Myyjä hymyili yhtä suuresti kuin ovelle vastaan tullut tyttö. Tämä kertoi kyseisten leivonnaisten olevan leivotun salaisella reseptillä, ja vinkkasi minulle silmää. Tunsin vastaanottaneeni salaisuuden, vaikka sitä ei minulle kerrottukaan. Reseptiä, jota kiirehdin pöytääni tutkimaan. Nurkkapöydässä istuessani huomasin yhtäkkiä, etten muistakaan mitä Amélie tapasi syödä. Pyörittelin ajatustani yhtä kauan, kuin maistelin Uuden Ulottuvuuden leivonnaistani.

Kuinka helppoa se olikaan ollut, pyrähtää kahvilaan sisään. Kulunut viikko oli tuntunu pieneltä ikuisuudelta (anteeksi lattea ilmaukseni, mutta se on totta), mutta olinkin löytänyt pois sieltä. Pois asuntoni lämmöstä ja tuttuudesta, jossa unet ovat yhtä pumpulisia kuin suurimmat pilvet, ja todellisuus vain minua varten. Päättelin, että niin kutsuttu uusi ovi oli auennut. Seuraava palapeli oli aloitettu, palat kaadettu pöydälle ja sitten katsottu, ettei yksikään ole pudonnut lattialle. (Uskokaa minua, keksisin moisia kuinka paljon vain.) Minulla oli kiire, pitkästä aikaa.
Suljettu oveni olikin muuttunut oveksi, joka ei helpolla pääsisi narisemaan, vaikka sitä kuinka auottaisiin. Olinko käsitellyt kipeältä tuntunutta mustuutta sisälläni? Minun ei ollut tarvinnut käsitellä sen kummemmin. Olin ensimmäistä kertaa sysännyt sen syrjään. Petasin vuoteeni huolellisesti, tyytyväisenä huomiovärillä maalattuun seinään, joka antoi asunnolleni särmää. Senkki näytti yhtä arvokkaalta kuin ennenkin, vaikka avaimeni ruostuivatkin sen päällä hiljalleen. Mutta kaikkea ei tarvinnut nähdä paljain ihmissilmin. Eteisen peilin puukehykset olivat vaihtuneet entistä tavanomaisempiin, mutta mieltäni rauhottavampiin. Niiden keskellä kuvajaisessa seisoin mielelläni, maalaten huuliani mansikoilla ja kohautellen hiuksiani, kuin ne olisivat yhtä lyhyet kuin Amélie Poulainilla lempielokuvassani.

Pidätänkö hengitystäni veden alla

Lämmin vesi rauhoittaa, kun painan kasvoni siihen. Se ei tuoksu miltään kuten toinen ihminen tuoksuu, mutta siihen tekee mieli jäädä niin pitkäksi aikaa, että tulee raukea olo. Ajattelen sanoja, jotka ovat kuluneen päivän aikana harmittaneet. Ne huuhtoutuvat pois viemäriin, kuin likaiseksi sekoittunut vesiväri. Sitten ajattelen sydämeni hentoa ääntä: se lyö tahtia sanojen solinalle.

Viimeinenkin naula

Yritätkö todella muokata lapsenkasvojasi syksyn vimmaisimmassa tuulessa?

Tietäen, etteivät ole muovailuvahaa (niinhän äitisikin sanoi sinulle jo vuosia sitten). Yhtäkkiä olet kasvanut miehen mittaan:  Olet täyteen naulattu aita, joka ei narskahda siinä tuulessakaan, sillä pohjimmiltasi tiedät oikean ja väärän eron. Todellisuuden ja leikin. Sinua ei enää kutsuta sisälle ja kaadeta mehukattia eteen, eikä illalla lämmitetä maitoa kattilassa. Surullistako se sitten onkin, vaikka aita on juuri maalattu valmiiksi.

Mä vaan täs, moi!

Siis mä en kestä! Mä näin tooosi iiihanan, siis täydellisen - voitsä kuvitella - mustan mekon yhes liikkees keskustas. No älä! Mulla ei oikeesti käy ikinä tollanen munkki. Mähän en oo itserakas, mut näyttäisin vaan törkeen hyvält se päällä. Hihi, jeps! Se on kyl toosi kallis siis mun budjettiin, mut hei haloo, mun on vaan oikeesti PAKKO saada se. Huomaatsä, mun nauru on tällast ihme hihittelyy. Oonks mä aina ollu yhtä levoton? Hih, sikamagee päivä selkeesti. Ai sorry hei, oisit vaan sanonu jos sä olit menos johkii. Ookoo, koodaillaan sit illal ku oot himas. Noni, heido! Pus!

Putoavia lehtiä

Joka kerta kun kirjoitan runon putoavista lehdistä, sinä kysyt, aionko jättää sinut. En, minä vastaan. Lehdet ovat pudonneet monet kerrat punaisina ja kauniina, hauraina ja voimattomina, mutta me olemme aina kannatelleet toisiamme, niin kuin kirkas vesi kannattelee lumpeenkukkaa.

Ystävät

Ja me lukisimme yhdessä runoja kämmen poskea vasten:

samanlaisessa hiljaisuudessa joka soi, kun ensilumi alkaa sataa pieninä hentoina hiutaleina. Aukaisisin hiuksesi letittääkseni ne uudelleen, ja sinä lukisit saman säkeen kolme kertaa ymmärtämättä siitä mitään.

Vain sinä tiedät

Siniset kellot soittavat, maa saa uudet värit; rakastumme pastelliin ja kaikkeen kirkkaaseen. Ja me olemme tässä maisemassa kasvattaneet toisiamme tähän päivään saakka: olemme nähneet kallioiden nousevan väkevän päättäväisinä kohti korkeuksia, ja pilvien muuttavan muotoaan ja ilmestyvän jälleen. Se sama maa on kantanut kantapäitä ja keinuttanut niin, että lopulta murheet ovat vajonneet syviin, teräväreunaisiin rakoihin, ja taivas on ollut rajamme kuten kuuluukin. Kaiken tämän jälkeen mitä olen saanut kokea, (sinunkin kauttasi) vain sinä voit pitää sydäntäni turvassa. Pumpulipilvissä, jalokiviarkussa, sinä tiedät.

Leijona ja aamu

Valkoiset lakanani houkuttelivat sen yön jälkeen muutamia valonsäteitä lepäämään. Tunsin kirkkauden lasipinnalla ja ihollani, ja hyvin kainosti se hipaisi silmäripsiäkin. Leijonani oli sulkenut oven häntänsä tupsulla tullessaan takaisin kuun luota. Sen ääni oli muuttunut käheäksi, niin monia tähtiä se oli laskenut tuntien aikana. Itse kuu oli yhtä harmaa kuin aina ennenkin, eikä suostunut

näyttämään vanhentuneita kasvojaan. Sulkakynän olin muistanut jättää paikalleen mustepullon viereen, mustepullo oli puolillaan. Aamunkajon jälkeisenä tuntina kerroin, että minullakin olisi paljon terveisiä lähetettävänä, ja pyysin leijonaa heilauttamaan tuuheaa harjaansa voidakseni asettaa viestini sen sekaan. Sitten leijona nosti tassullaan ovenkahvaa ja astui purppuraa hehkuvaan puutarhaan.

Leijona

Sinä yönä tunsin sen sydämen lämmenneen ja pehmenneen. Leijonani oli kultaharjassaan kantanut minulle terveisiä, voi kuinka suloista se olikaan. Minä kirjoitin päiväkirjaani sulkakynällä jota rakastin, ja rakastamani leijona karjui kuulle päättäessäni lauseen suureen pisteeseen. Kun sitten raotin lattiaa laahaavaa samettiverhoa, leijona karjui uudestaan. Se oli täyttänyt päivän tehtävänsä ja vaati nyt huomiota kuulta, joka liikutteli ympärillään tuikkivia tähtiä. Otava oli paikallaan, minä olin paikallani. Leijonani kultaharjassaan kuului tänne.

Olen vanha ystävänne

Nyt vanhat ystävät vaeltavat pimeässä. Mitähän sinulle mahtaa kuulua nyt? Tai teille? Muistatko tai muistatteko sukunimeäni, jonka yläasteen matikan opettaja lausui aina tahallaan väärin? Minä muistan teidän kaikkien toiset nimet sekä lemmikkinne, rotat ja gerbiilit. Miten niin monella olikin yhtäkkiä gerbiilejä.

Sinun kanssasi lainasimme isäsi venettä ja lähdimme ongelle. Se tapahtui salaa, sillä minä en osannut uida, ja äitini oli hyvin vihainen saatuaan kuulla. Meillä oli hauskaa myös leikkiessämme samassa järvivedessä. Minulla oli kasvot punaisina puhallettu uimapatja, jonka reunoista pidin kiinni harjoitellessani oikein vauhdikasta polskimista. Sinä olit jo taitava uimaan sammakkoa. Kuivattelimme saunassa, kun muut olivat kylpeneet ja unohtaneet vihdat lauteille. Sauna tuoksui koivulta ja hieman oluelta.

Kaikki kai vanhenevat vain ja unohtavat. Ja paranevat haavat. Oletteko te vielä yhteydessä toisiinne? Siskoa en meinaa tunnistaa enää Facebookin profiilikuvasta, niin on posket kaventuneet ja sukunimi vaihtunut. Olenhan minä iloinen Siskon puolesta, minullekin hän supatti tämän pojan hymykuopista seurustelun alkuaikoina. Tiesin muutaman muunkin tietävän, mutta minulle Sisko oli ensisijainen poikajuttujen kuulija. Hihityksemme lomassa söimme torilta ostettua tuoretta lakritsaa; hänelläkin oli lupa herkutella silloin, kun joku tarjoaa, omia herkkuja hän raaski ostaa harvoin. Kauneusunista puhui ja huulikiillosta, repussa oli oma tasku pienelle peilille.
Ja Tuuli sitten asui melkein meidän naapurissa. Tutustuin häneen päivänä, jolloin tihkutti vettä suoraan silmiin. Perheemme kissa oli mennyt pihakoloon piiloon, ja minä lähdin hakemaan sitä kotiin. Koputin oveen ja Tuuli tuli avaamaan, sanoi hyvin nopeasti, että taas se kissa nököttää pihassa. Vaikka eihän se pahuutta tehnyt, saalisti vain kuten ulkokissat saivat tehdä. 
Tuulin kanssa pyöräilin usein metsässä ja kurkin sisälle taloihin, jotka olivat rapistuneet jo vuosia sitten. Joskus bongasimme joutsenia keskellä autotietä, se oli kesäyö. Pysähdyimme paikoillemme ja olimme niin hiljaa kuin vain kykenimme. Kauniin valkoinen joutsen meni siinä perässään kolme pienempää, untuvaisen näköistä. Kirjoitimme linnuista päiväkirjoihimme.

Tunsin sut ennen. Nyt eteenpäin kaikki menee. Välillä tulen pohtineeksi, kellä on kenenkin nykyiset puhelinnumerot ja osoitteet. Toisaalta näiden vuosien jälkeen tuntuu, että pienessä koulussa jokainen tiesi jokaisen mutta ei kuitenkaan.
Aina joku huolii. Joku toivoo samaa ja olet vapaa. Muistot ovat muistoja. Katkeruuden kannattelijat väsyvät nopeammin. Minä asun paikassa, josta moni muu haaveili silloin ja tällöin, ja päiväkirjoistani on jäljellä enää yksi. Se on lukoton, kissakantinen ja aivan täynnä naiiveja juttuja. "Tykkään yhdestä tyypistä, mutta hän ei tykkää minusta. Apua!" Nykyään kirjoitan nettipäiväkirjaa, blogia. Sen kautta kerron kuulumisistani virtuaalisesti, itselleni ja tuttaville. Sen mitä en paljasta netissä, tietävät uskotut ystävät. Ystävyyden merkitys on auennut minulle hieman eri tavalla tultuani aikuiseksi: keneltäkään heistä minun ei tarvitse kysyä, "Voisitko nyt leikkiä kanssani?"


Inspiraatio Pimeys-yhtyeen Pimeys-biisistä
Kuvat: weheartit.com