Valkokankaalla

Menin kerran elokuviin siksi, että minut oli vallannut yhtäkkinen surullisuuden puuska. Valitsin näytöksen  romanttiseen leffaan, koska se ei vetänyt juurikaan katsojia.
Taimmaisessa rivissä sain pyyhkiä silmäkulmiani ihan rauhassa, kenenkään noteeraamatta. Kaikki katsojat keskittyivät popcorneihinsa hömppäjuonen ohessa. Minä kulutin Nessuja ja kuvittelin eläytyväni juoneen, jossa Hollywood-kaunotar havitteli rikasta miestä. Naisen vaaleanpunaiset korkokengät kopisivat tasaisen asvaltin peittämillä kaduilla, ja mies nosti veistoksellista päätään epäilevän näköisenä.

Tunsin kasvojeni punehtuvan pikkuhiljaa, mutta se ei haitannut hämärässä. Suljin hetkeksi silmäni. Ajattelin tiukasti: Minun elämäni on tässä ja nyt, se on todellista. Se ei ole hömppää eikä tuulesta temmattua. On hyvä hengähtää ja antaa muillekin tunteille tilaa, sillä sitä minulla on. Minulla on hyvät keuhkot, terävät kyynärpäät ja oma tahto. Luontaista hymyä ei sovi unohtaa.

Vaaleat kiharat heiluivat otosta toiseen. Mies ei ollutkaan helppo saalis. Rakkaus alkoi kyteä vasta viimeisellä kolmanneksella, kun kaunotar piti kädessään irronnutta korkoa ja oli vähällä vaihtaa suuntaa. Komistus kuitenkin asteli vastaan kadunkulmassa ja katseli naista herkeämättä. Lienee selvää, että koko elokuvan sinetöi suudelma, joka sai unohtamaan kaupungin hektisen ilmapiirin.

Havahduin muun yleisön noustessa vähitellen tuoleilta. Viimeiset kyyneleeni olivat kuivuneet kasvoilleni. Keräsin nenäliinat nopeasti taskuihin ja lähdin. Kiitos minulle tästä toimivasta ideasta, ihan kuin olisin tullut sateelta suojaan.

Yhden tähden loiste

Ymmärsin tänään, että vaikka kiillottaisin tähteni ulkoreunaa myöten, en olisi niin onnellinen kuin tahtoisin olla. Vaikka ei täällä kukaan tule kertomaan, että olen saanut vähemmän kuin joku muu, tai että olisin ansainnut enemmän. Se on minun oma tulokseni tässä matematiikassa, että palaseen täytyy liittää aina toinen.

Leijonan salaisuus

Leijonan silmät olivat väsyneemmät kuin koskaan aiemmin. Se oli kulkenut vastatuuleen aavikon poikki, ja nyt se makasi jalkojeni juuressa eteisen lattialla ihan voimattomana. Minä kampasin sen hiekan harmaannuttamaa harjaa varovasti myötäkarvaan, täysin vaiti odottaen, että petoni ummistaisi silmänsä. Se kaipasi selvästi unta, niin uljas kuin olikin.
Hiekanjyvät tipahtelivat rapisten matolle. Täysikasvuisen leijonan turkki vaati maltillista huolenpitoa. Ei minulla mikään kiire ollut, kaipasin vain täysikuun loistoa, ja olisin halunnut istua ihailemassa sitä kuistilla. Leijona nukahti hengitykseni tasaiseen ääneen. Se nukkui rauhallisesti, niin että vain viikset värähtelivät. Kai se uneksi aavikolla sijaitsevasta kivestään, jonka päällä se vahti ympäristöään vierailta. Tämä seutu oli hyvin rauhallinen, joten petoeläimet olivat selvästi tehneet hyvää työtä.
Ajattelin kuun kraatereita ja sitä, ettei se koskaan esitellyt toista puoltaan. Mitähän siellä oli? Minusta tuntui kuin leijonani olisi tiennyt, niin mystisenä sitä pidin. Se oli kovin tuttu, mutta samaan aikaan näytti siltä, että se tiesi jotain enemmän kuin minä tai muut täällä. Kunpa kullankimalteinen hännäntupsu olisi voinut kääntää kuuta, mutta vain leijona käänsi kylkeään.

Emilian uusi maailma

Sinusta tuli äkkiä niin tuttu, tiesit salaisuuteni kysymättä. Nouseva aurinko oli aivan uusi ja minusta tuli uusi minä. Kaikki ne aamun utuiset katseet, päivän kajot ja illan lämpö kumpusivat samasta sydämestä. Ajatella, kuinka tulla kuulluksi vastatuulessa. Pilvillä ei ollut kultareunuksia, koska minä en ehtinyt maalata niitä. Minulla oli liian kiire olla oma itseni.

Loppu

Eli jos minä en sano mitään, kaikki on hyvin? Sinä olisit tyytyväinen ja minunkin täytyisi olla. On siis olemassa jokin oletus oikeuteen viimeisestä sanasta ja minun vaiteliaisuudestani, tahto, jonka on tultava toteen. Miksi jättäisimme asian hautumaan lisää, kun se ei sitä ansaitse.

Leijona, aavikon kuningas

Missäkö olin tavannut leijonani alunperin? Laskevan Auringon Valtakunnassa, ihan sen lounaiskärjessä, sijaisee muutaman neliömetrin suuruinen aavikkoinen alue. Kulkiessani siellä eräänä tuulisempana päivänä sain okaan piston sormenpäähäni, ja tutkin pistokohtaa karkean hiekan tahrimien aurinkolasieni läpi. Sormea kirveli ja hiukseni karkailivat vähä vähältä poninhännästä. Astuin kömpelösti pienen kiven reunaan, kun en katsonut eteeni. Parkaisin säikähdyksestä. Vastaukseksi kuulin leijonan karjahduksen ihan läheltä. Jähmetyin paikalleni, haroin hiuksia silmien edestä nähdäkseni paremmin. Siellä se makasi, lämpöä hohkaavan kiven päällä peittäen sen lähes kokonaan. Minun oli pakko astua lähemmäksi. Silloin leijona katsahti minuun. Katseet kohtasivat, pedon ja petoa ihailevan ihmisen, ja hetken pysyimme täysin hievahtamatta. Muistan leijonan harjan olleen jo silloin todella tuuhea, ja kynnet yhtä terävät kuin kuunsirppi. Vaistot valppaina se tarkasteli liikkeitäni, olinhan astunut sen reviirille. Mielessäni tulin verranneeksi harjan ja hiekan karheutta, ja sitten havaitsin kirvelyn lakanneen. Olin upputunut täysin pedon kauneuteen ja salaperäisyyteen.
Siitä asti olen saanut katsella sitä, silittääkin lopulta ja hoitaa omanani. Mutta kultaharjainenkin peto tarvitsee vapautta, sen täytyy olla vahvin kaikista. Se vartioi myös kiveään, jonka luona vaalii ylpeyttään. Meillä on oma yhteinen ymmärryksemme, siinä missä unemmekin toisinaan ovat.

Hymyile niin, että muutkin kuulevat

Toisen ihmisen iloiset silmät ovat tällä hetkellä kauneinta, mitä tiedän. Vilpitöntä täyttymystä viestittävät silmät, jotka kuuluvat aidolle ihmisluonteelle. En vertaa nyt tähtiin tai muuhun kirkkaaseen, vaan ihminen voi itsessään loistaa. Olla onnellinen ja näyttää se. Antaa olla kateellisten muistutus kätkemisen taidosta. Miksi kätkisit itseäsi, kaunis, omana itsenäsi näyttäytyvä ihminen?