Pronssia, kuparia ja suurin osa kultaa. Sen luonnollisesta tahdosta riippuvaisia, voimakkaita sävyjä. Ei sammuvaa tulta vaan roihuavia liekkejä.
Sen uhma oli kiilunut silmissä niin, että katseensa oli vetänyt monta matkamiestä kalpeaksi ja varovaiseksi, kuin utuiset aamut.
Saapui päivä, jolloin tuuli yltyi mahdottomaksi. Minä katselin leijonaa takaoven ikkunaruudusta ja yritin mieleni voimalla saada sen pään kääntymään suuntaani. Leijona pysyi väkevästi neljällä tassullaan, siristi hieman silmiään ja painoi päätään alaspäin. Kattoon kopisi kiviä tasaisesti.
Jos nyt alkaa sataa ja tulee myrsky, jääkö leijona pihaan? Jos taivas iskee kipinää, pelkäävätkö pedot?
Aavikon hiekka oli tasoittunut tuulen voimasta, mutta leijona istui kivipatsaana kuivaksi jääneellä nurmella. Minun oli aika kutsua suojelijani sisälle ja antaa sille ruokaa. Mahtoi olla nälkäinen päivän työn tehtyään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti